Amerikkalaiset banaanipannukakut

Vihdoin blogissa!

 

Hei!

 

Täällä ollaan taas pitkän hiljaiselon jälkeen! Blogini on ollut jonkinlaisella hermolomalla kohta puoli vuotta itsestäni riippumattomista syistä. Olen ollut jo vuosikausia vakuuttunut siitä, että tietotekniikka on mitä suurimmassa määrin  henkimaailman tuohua, johon ihminen ei voi juuri mitenkään vaikuttaa. Minulla ei ole aavistustakaan, miksi eräänä talvipäivänä yrittäessäni luoda uutta blogitekstiä Bloggerini päätti, ettei blogiini enää noin vain lisätäkään kuvia. Ajattelin vaivan olevan ensin vain hetkellinen, mutta ohjelma piti päänsä. Ei kuvia. Ja jokainen blogeja lukenut tietää, että ilman kuvia ei ole blogeja.

 

Kevääni on ollut täynnä puhaa blogittomuudesta huolimattakin, joten asia ei häirinnyt minua niin paljon kuin olisi voinut. Sen sijaan lukijat ovat kyllä kyselleet blogipostausten perään, ja on ollut tosi mukavaa huomata, että tätä virtuaalista reseptikirjaani oikeasti käytetään. Blogin kirjoittamiseen saa kulumaan aikaa ja vaivaa, mutta toki se on kirjoittajalleenkin hurjan palkitsevaa. Useita kertoja viikossa haen täältä reseptejä itsekin, ja olen ehdottomasti kaivannut sitä, että saan laittaa lisää jakoon!

 

Mikä blogini on nyt yhtäkkiä saanut toimimaan, ei tietoa. Kunhan piruuttani kokeilin tänään. JA SE LATAA TAAS KUVIA!

 

 

Mutta itse reseptiin... Banaanipannukakut ovat siskoni Marian löytö kivasta Annie's Eats -blogista. Maria  tarjoilee minulle näitä maailman herkullisimpia aamiaispannukakkuja aina, kun hänen luonaan yövyn. Otin luksusaamiaisreseptin heti omaankin käyttööni ja vihdoin saan  sen talletettua myös blogiin. Banaanipannareihin löytyy ainekset helposti joka keittiöstä, ja se hedelmäkoriin unohtunut jo pilkullinen banskukin saadaan käyttöön. Banaanipannarit ovat aivan taivaallinen herätys vaahterasiirapin ja Nutellan kanssa nautittuina, totaalinen hemmotteluvaikutus on taattu!

 

Ja korostan vielä, että ohjeesta on todellakin kiittäminen Mariaa, ei minua. ;)

 

Amerikkalaiset banaanipannukakut

 

4 rkl (suolatonta) voita, rypsiöljyä tai pullomargariinia

3,5 dl vehnäjauhoja

2 rkl sokeria

2 1/2 tl leivinjauhetta

1/4 tl suolaa

1 pieni kypsä banaani muusattuna

2,5 dl maitoa

2 isoa munaa

1/2 vaniljauutetta tai vaniljasokeria

 

Sekoita kuivat aineet keskenään ja niiden joukkoon kaikki muu, järjestyksellä ei oikeastaan ole mitään väliä. Paista pannulla valmiiksi ja tarjoa vaahterasiirapin tai Nutellan ja banaanisiivujen kera.

 

"Ja sankari tää ei tyydy vähempään. Lainaan tai anon, jopa pussaan!

Kunhan aamiaispannareita vain saan..."

Muumipiparkakkutalo

Sokerileipurin jouluhaaste

 

Tänä jouluna äiti tilasi jo hyvissä ajoin minulta piparkakkutalon. Koska olen ollut ennen joulua ihan lomalla, oli aikaa tehdä vähän muutakin kuin se perinteinen tonttujen tupa. Kotilieden sivuilta löytyi loistava idea sekä suuntaa antavat ohjeet muumitalon tekoon, joten sormeni oikein syyhysivät päästä rakennuspuuhiin!

 

 

Näiden kuvien jälkeen en kai kehtaa enää väittää, etten ole ollenkaan käsityöihmisiä…? Ihmeellisesti muumihahmot vain syntyivät Kotilieden kuvia katsellen ja tarkasti kopioiden. Aikaa siihen tosin tarvittiin, samoin korjailuja ja hiomista… Väreiksi riittää elintarvikeväreistä punainen, sininen ja keltainen, sillä kahta viimeistä sekoittamalla saa vihreää (joka tosin oudosti haalistui hieman parin päivän kuluessa Nuuskamuikkusen vaatteissa.) Ruskean värin Haisulia, papan hattua ja mamman laukkua varten saa sekoittamalla tomusokerikuorrutteeseen kaakaojauhetta.

 

Tämä joki on ehdoton suosikkiyksityiskohtani talosta! Kimalteet ovat sinisiä ja vihreitä pieniä leivonnaisten koristeluun tarkoitettuja sokerihelmiä, jotka taitavat olla jostain ihan tavallisesta marketista ostettuja. Meillä oli niitä sattumalta kaapissa parin vuoden takaa, jolloin tein mageita bling bling -pipareita. (Täytyypä joskus postata tänne kuvia niistäkin! Ehkä ensi jouluna?)

 

Muumitalon seinät tein viivottimella 20 cm korkeiksi ja 5 cm leveiksi ja seiniä tuli taloon kuusi kappaletta. Osaan leikkasin heti paistamisen jälkeen ikkuna-aukot, osaan koristelin ruutuikkunat. Kattokappaleiden leveys alareunassa on 6 cm ja pitkät sivut ovat 15 cm pitkiä. Näitä kattolevyjäkin tarvitaan siis yhteensä kuusi. Kannattaa tehdä vähän varaosia, sillä aina jotakin voi mennä rikki liimausvaiheessa. Me tosin säästyimme siltä murheelta. Liimaukseen en voi oikein antaa muuta apua kuin malttia! Jos joku ilmoittaa saavansa suorat seinät ja yhtenäisen katon huipun niin se on kyllä jo jonkun palkinnon arvoista…

 

 

 

Eräs aikaa vievä, mutta suloisuudessaan kannattava yksityiskohta ovat muumitalon riipputikkaat. Ne syntyvät kapeista suorakaiteen muotoisista piparinpaloista, joiden päihin painetaan ennen paistamista reiät sukkapuikolla. Reiät on avattava nopeassa tahdissa vielä heti paistamisen jälkeen; nopeassa tahdissa siksi, että pienet piparinpalat jäähtyvät parissa minuutissa, ja jäähtynyt pala ei jousta yhtään. Portaat yhdistetään langoilla solmimalla iso solmu lankoihin joka portaan alle. Vedin valmiiden portaiden langanpäät sisään kattoluukun aukosta, kastoin kattoluukun kattolevyä vasten tulevat saumat sulaan sokeriin ja vedin langat katon ja luukkurakennelman sauman väliin, ja ulos törröttävät pätkät leikkasin lyhyiksi.

Haisuli esittelee luukun

 

 

Sillan kaksi kaarevaa osaa syntyvät ottamalla kaareen mallia pienen lautasen reunasta. Sillan kaiteen olisi voinut liimata myös toisin päin, vaikka ensin ajattelin, että hahmot peittävät kaiteen nurjan puolen ja ulkosivu saa olla siistimpi. Mutta mitäs noista!

 

 

Talon koristelujen viimeiset silaukset kannattaa tehdä vasta osien liimaamisen jälkeen. Ennen liimausta koristelin vain hahmot, joen ja kaikki pystysuorat seinät. Karkkien liimailu sujuu helposti myös valmiiseen taloon ja rumannäköiset saumat voi tilkitä valkoisella kuorrutuksella piiloon.

Lopuksi vielä ikiaikainen piparkakkutaloon hyvin sopiva taikinaohje reseptilaatikostamme. Erinomaista jälkeä tulee myös kaupan pakastepiparkakkutaikinalla.

Piparkakkutaikina piparkakkutaloon

 

2 dl tummaa siirappia

2 dl sokeria

250 g voita

4 tl kanelia

4 tl inkivääriä

2 tl neilikkaa

2 tl ruokasoodaa

9 dl vehnäjauhoja

 

Paistaminen: 160 °C, piparkakkujen koosta riippuen 5-15 minuuttia

 

Kiehauta siirappi, sokeri, voi ja mausteet kattilassa. Anna jäähtyä. Sekoita ruokasooda vehnäjauhoihin ja yhdistä jauhoseos siivilän läpi siirappiseokseen. Sekoita taikinaksi ja anna taikinan levätä jääkaapissa vähintään pari tuntia ennen leipomista. Paista yhtä aikaa vain saman kokoisia piparkakkuosia, sillä pienemmät osat kypsyvät huomattavasti nopeammin kuin isot!

 

Tee kuorrute sekoittamalla pieni loraus elintarvikeväriä, kananmunan valkuaista ja tomusokeria. Käytä ruskeaan kuorrutteeseen kaakaojauhoa. Pursota kuorrute pursotuspussista, silmien ja muiden pienten yksityiskohtien maalauksessa käytä apuna cocktailtikkuja.

 

Osat liimataan yhteen sulan sokerin avulla. Sulata siis kasa sokeria valurautapannussa ja pidä sokeria pienellä lämmöllä kuumana liimauksen ajan. Varo näppejäsi! Karkit on helppo kiinnittää tomusokerikuorrutuksella, eli sitä voivat harrastaa myös lapset.

Oikein ihanaa ja satumaista joulua kaikille!

Italian ruokien jälkeen

Italiassa vietettyjen kahdeksan kuukauden + yhden viikon jälkeen on aika koota yhteen ja tallentaa muistiin hieman italialaisia ruokakokemuksiani kyseiseltä ajalta. Edellisen loka-toukokuun siis vietin Keski-Italian Umbriassa, sen pääkaupungissa Perugiassa, italian kieltä ja kulttuuria opiskellen. Plus yksi viikko taas oli heinäkuun alussa viettämäni lomaviikko itäisessä Sisiliassa lähellä Taorminaa.

Lihakaupan edessä Umbrian Norciassa

Umbriaa en valinnut Italian vuoteni kohteeksi millään tavalla ruokakulttuurin perusteella vaan nimenomaan Perugian erinomainen kieliylipisto ajatuksissani. Kahdeksan kuukauden aikana ehdin kuitenkin tutustua Umbrian ruokakulttuuriin erinomaisesti. Vuoristoista Umbriaa kutsutaan Italian vihreäksi sydämeksi, joten sillä on ruokapöytiin monenlaista annettavaa. Umbrian ehdottomia tunnustuotteita ovat oliivit ja erityisesti oliiviöljy (onhan oliivipuu myös Umbrian alueen tunnuspuu), viinit, juustot, pavut, tryffelit, lihat, leikkeleet ja makkarat.

... ja lihakaupan sisällä

Alkupalalajitelma Umbrian tyyliin

Papupadat porisemaan

Tryffelipastaa

Torta al testo oli ensimmäisiä vastaani tulleita Umbrian ruokia:

ohutleipää erilaisin täyttein, tässä pinaattia ja juustoa sekä ilmakuivattua kinkkua

Italiassa vietettyjen kuukausien aikana huomasin käytännössä todellakin sen, mitä olin aiemmin Italian ruokakulttuurista oppinut: Italiassa keskitytään paikallisuuteen. Asuessani Keski-Italiassa meren ulottumattomissa ei esimerkiksi herkkuruokaani kalaa näkynyt vuoden aikana lautasella juuri ollenkaan, vaikka normaalisti Suomessa asuessani syön sitä ainakin sen suositellun 2-3 kertaa viikossa. Vaikka raaka-aineita olisikin tuotu muualta, oli ruoka myös aina italialaiseen tapaan valmistettua. Vuoden aikana oli monta tilannetta, jolloin minun piti kuvailla suomalaista keittiötä ja koin sen hieman hankalaksi sen vuoksi, että Suomessa me syömme tavallisesti hyvin kansainvälisesti. Toki meilläkin on omat paikalliset erikoisuutemme ja suomalainen ruoka kiteytyy usein esimerkiksi puhtaan luontomme antimiin, mutta harva silti syö lähes päivittäin karjalanpaistia tai lapskoussia, hirvipaistia tai metsän marjoja. Italiassa arvostukseni lähellä tuotettua ruokaa kohtaan ehdottomasti kasvoi, mutta samalla heräsi myös uudenlainen ylpeys suomalaisten ruuanlaittajien joustavuutta ja avoimuutta kohtaan. Sillä ihan oikeasti, aina samankaltaiseen (olkoonkin vaikka kuinka hyvään) ruokaan kyllästyy!

Heinäkuun alun Sisilian loma tarjosi taas aivan uudenlaisen italialaisen ruokalistan verrattuna Umbriaan: loputtomasti kalaa ja muita meren herkkuja, tuoreista tuoreimpia vastapoimittuja hedelmiä ja vihanneksia. Sisilian lomalla oli tietysti etunaan parasta pöytiin tarjoava vuodenaika, mutta silti on ihan selvää, että sisilialainen ruoka on vain enemmän omaan makuuni kuin umbrialainen raskaampi ja lihaisampi ruokavalio. Sisiliassa sain viikon aikana aivan ahaa-elämyksen siitä, kuinka valtavasti erilaisia ruokia pelkistä kasviksista voi valmistaa. Erinomainen esimerkki oli illallisemme paikallisessa agriturismossa eli pienellä maatilamatkailutilalla. Tilan kokki valmisti joka illaksi päivän sadosta runsaalla mielikuvituksella rakennetun menun. Pelkkiä alkuruokia pöytäämme kannettiin varmaankin 6-7 erilaista, lähinnä kasviksista tietenkin, ja minun oli välillä pakko tarkistaa tarjoilijalta, missä kohta ruokalajeja nyt edetään. Kokonaiselta juhla-aterialta tuntuneiden alkupalojen jälkeen nimittäin saapui ensimmäinen pääruoka, pistaasipastaa ja liha-pastatäytteisiä munakoisokääryleitä, sekä sen jälkeen toinen pääruoka, joka sisälsi kahta erilaista lihaa paistetuilla perunoilla. Täyteläinen suklaakakku limoncellon kera kruunasi aterian. Vaivaiset 25 euroa per ruokailija koko homma. Juuri tuollaisina hetkinä pakkaan mielessäni muuttokuormaani pysyvästi kohti Italiaa…

Agriturismon alkupaloja (osa yksi...)

Caponata vie kielen!

Ensimmäinen pääruoka

Ilta pimenee ja pidot vaan paranee

Kotimatkalla voi vielä pysähtyä vesimelonibaariin...

...tai jatkaa herkuttelua vasta uutena päivänä

Vaikka Sisilian kaltaisen ympäristön jälkeen sitä nyt nyrpisteleekin suomalaisten markettien HeVi-osastoilla vähän aikaa, antaa Suomen kesä toki myös parastaan. Ja sellaista parasta, jota ei voi kuvitella ulkomailla koskaan saavansa.  Makeat mansikat, pulleat herneenpalot, pirtsakat porkkanat, samettiset sienet, villivadelmat ja vaikka mitä. Kauppojen hedelmäosastot kannattaa melkein jättää sikseen ja suunnata torille, metsiin ja omaan puutarhaan. Suu sinisenä mustikan syönnistä on vaikea käsittää, miksi edes tuli lähdettyä merta edemmäs kalaan.

Kuitenkin – kuten taiteilijatkin ovat vuosisatojen ajan suunnanneet ulkomaille saamaan inspiraatiota vieraista maisemista – on kenen tahansa ruuanlaittajan ja -kuluttajan hyvä välillä päivittää ideoitaan ja muunnella makutottumuksiaan vieraissa kulttuureissa. Vuosi Italiassa on taatusti poikinut itselleni kymmeniä, ellei satoja uusia ajatuksia ruuasta. Eikä vain siitä, miten ruokaa laitamme tai syömme, vaan myös siitä, miten  ruokaan suhtaudumme. Erilaiset dieettikeskustelut, joita ainakin suomalainen lehdistö tuntuu rakastavan, ovat saaneet silmissäni aivan uutta valoa vietettyäni edelliset kuukaudet maassa, jossa suurin osa ihmisistä tuntuu voivan erinomaisen hyvin syömällä sitä, mitä huvittaa. Niin kovin usein tuntuu, että suomalaiset suhtautuvat ruokaan järjellä, italialaiset tunteella. Italialaiset todella ovat herkuttelijoita: raaka-aineista käytössä ovat vain parhaat ja aidot, eikä syömiseen liity kamppailua omantunnon kanssa. Ehkä niin sen kuuluisi ollakin?

Croissantia aamupalalla, pastaa lounaalla, jäätelöä välipalaksi, pizzaa illalliseksi… Väkisinkin tulee mieleen, miten ihmeessä italialaiset pysyvät hoikkina?! Oma selitykseni asialle on se, että ”herkkujen” ollessa ihan sallittuja, ei niitä tule ahmaistua suurta määrää kerralla. Tietysti italialaiseen ruokavalioon kuuluu paljon muutakin, ennen kaikkea runsaasti kasviksia, eli tuskin päivän menu italialaisella aivan edellä luetellulta näyttää. Ja ilman muuta myös Italiassa ollaan huolissaan kasvavasta epäterveellisestä pikaruokakulttuurista, myydään laihdutustuotteita ja vahdataan kolesteroliarvoja. Joka tapauksessa Italian vuoteni aikana omat asenteeni ruuan terveellisyyttä kohtaan ovat rentoutuneet ihan selvästi. Jos ei halua syödä kovaa rasvaa, on parempi jättää juustot kokonaan kaupan hyllylle. Jos sen sijaan haluaa syödä juustoa, on parasta syödä juuri sitä kermaisinta ja ihaninta laatua, jos nimittäin juustoa haluaa eikä pyyhekumia. Muistakaamme, että kohtuus ei ole toistaiseksi vielä tappanut ketään, sen sijaan huonossa omassatunnossa märehtiminen taatusti on, ainakin monta tervettä sielua.

Näitä silloin ikävöin: Oman kodin ruoka; ”mammas köttbullar”. Tietyt maitovalmisteet kaupan hyllyllä, kuten kermaviili ja rahka. KALA! Muut kuin italialaiset tavat valmistaa ruokaa. Opiskelijaruokaloiden salaattipöydät. Tumma leipä, erityisesti saaristolais- ja ruis-. Juustohöylän olemassaolo; onneksi se minulle pian kiikutettiin Suomesta. Riisipuuro; sitäkin joulun jälkeen sain Italiaan. Mikä tahansa muu puuro. Viinimarjamehu. Vadelmahillo. Suomalaiset kausiherkut; runebergintortut, laskiaispullat (tein kyllä itse, mutta vadelmahilloa ei löytynyt!), vappumunkit, tippaleivät ja rosetit. Pasta runsaan kastikkeen kanssa. Proteiinit. Suomalaiset metsäsienet. Suurivalikoimaiset ruokakaupat kaupungin keskustassakin. Salmiakki.

Näitä jää ikävöimään: Tavallisen päivän aloittaminen suklaacroissantilla. Ravintoloiden ja kahviloiden halpa kohtuullinen hintataso; Suomeen palattuani silmäni ovat avautuneet kotimaan kiskurihinnoille. Kauppojen tuoreet ja aina korkealaatuiset vihannekset ja hedelmät. Italialaisten tunteikkaat keskustelut ruoasta, lähinnä raaka-aineiden alkuperästä ja valmistustyyleistä. Italialainen pehmeä jäätelö (ei sellainen liian kermaisa, vaan juuri sopiva). Baci-suklaakonvehdit. Italialainen vaalea leipä. Italialaiset pizzat. Pavut lisukkeena. Sisilian lomalta mielikuvituksellinen kasvisten käyttö, eksoottiset kalat ja uusi suosikkiruokani caponata. Nutella. Paninit. Focacciat. Risotto. Konditoriat! Markkinat, joilla myydään lähellä tuotettuja ruokia, ja joiden myyjistä saa heti ystäviä! Sitä, että miehet uskaltavat tarjota illan. (Ja edellinen ikävä ei todellakaan liity mitenkään rahaan vaan siihen samaan tunteeseen, kun sinulle (nainen) avataan kohteliaasti ovi, otetaan ja autetaan takki päälle jne.) Ravintolaillat, jotka ovat elämys myös muun kuin ruuan osalta.

Primo, secondo… miten se nyt meni? Saako cappuccinoa juoda iltapäivällä? Millainen on italialaisten ruokatunti?

Tekisikö mieli lukea täältä vielä jotakin yleispätevää italialaisesta ruokakulttuurista, tai ovatko italialaisten ruokakäytännöt sekoittaneet pääsi turistina ollessasi? Laittakaa kommentteja, niin jatketaan juttua vielä mielenkiinnon mukaan!

Viinivanhus

Una storia incredibile...

Vaikka ruokablogini onkin ollut hiljainen viime aikoina, ei se tarkoita, etteikö täällä Italiassa tapahtuisi mitään. Päinvastoin – useimmiten ei kuitenkaan omassa keittiössäni. Viime lauantaina tapahtui niin ihmeellinen juttu, että en taas vähään aikaan ole yhtä hämilläni ollut. Kerrotaan se tarina nyt ja avataan blogilleni uusi kategoria: viini.

Minulla on täällä Perugiassa todella ainutlaatuinen ystävä, joka saa täällä blogissa esiintyä lempinimellä Kolumbian setä. Ei sen puoleen, että hän julkisuutta karttaisi. Kun olen kysynyt Kolumbian sedältä lupaa bloggailla hänestäkin, on vastaus ollut: ”Saat kirjoittaa ja laitta minusta kuvia nettiin yhdellä ehdolla: vain jos kirjoitat, että tässä on kolumbialainen ystäväni, joka on rakastunut minuun.” Noh, nyt sekin on sanottu, vaikka pelkkää sedän huoletonta suunsoittoahan tämä on (tiedoksi vaan huolestuneille sukulaisille ja ystäville). Kolumbian setä on täällä Perugiassa samanlainen sapattivuotta viettävä tapaus kuin minäkin ja hän on ehdottomasti yksi ulkomaanvuoteni parhaista ystävistäni. Eikä siis vain siksi, että hän haluaa viedä minua jatkuvasti ravintoloihin vähän ”scoprire”, ottamaan selvää… Kolumbian sedän kanssa olemme todellakin nauttineet aika epätyypillisiä opiskelija-aterioita valkoisten pöytäliinojen ja hopealusikoiden äärellä.

Viikko sitten vietimme jälleen kerran yhtä herkullista iltaa Kolumbian sedän tyttären, veljenpojan ja erään kielikurssiystävämme kesken Ristorante Nànàssa (Corso Cavour 202, Perugia), josta on muodostunut jo todellinen vakipaikkamme. Ravintolan omistaja Salvatore on mitä suurin herrasmies ja vitsiniekka, ja hän saa meidät aina tuntemaan itsemme todellisiksi erityisasiakkaiksi. Nimittäin, vaikka Italiassa ollaankin, harvassa ravintolassa omistaja kuitenkaan halaa ja suukottaa asiakkaitaan tai kysyy: ”Missä te haluaisitte istua, Noora?”  

Lauantai-iltamyöhällä, superlämpimän päivän jälkeen Nànàn ulkoterassilla ateriaa lopetellessamme, tarjoilijamme sattui kysymään meiltä, olemmeko koskaan päässeet vierailemaan ravintolan viinikellarissa. Emme tosiaan olleet, ja hetken kuluttua Salvatore saapui noutamaan meitä. Tarjoilija oli pohjustanut kellarissa vierailuamme kertomalla, että kyseessä on Umbrian toiseksi tärkein viinikokoelma, mutta Salvatore vain pudisteli päätään naurahdellen – vaatimattomuuttaan vai tarjoilijan murjaismalle vitsille, en tiedä. Me kuitenkin laskeuduimme pieneen viinipullojen täyttämään kellarihuoneeseen ihmetyksestä huokaillen. Kyseessä ei tosiaan ollut mikään viinivarasto, vaan Salvatoren huolella valittu aarrekokoelma. Pölyisimmät viinipullot vuosilukuineen veivät heti huomiomme: vanhin pullo, jonka itse näin oli vuodelta 1952. Minun täytyy tunnustaa, etten monista yrityksistä huolimatta pysty juomaan viinejä, koska en vain yksinkertaisesti pidä alkoholin mausta, mutta olen silti todella kiinnostunut viineistä osana kulttuuria. Minulle heräsi heti miljoona kysymystä esittää Salvatorelle.

”Miten ihmeessä näin vanhoja viinejä voi juoda?” ihmettelin. Ymmärrän kyllä ihan hyvin, jos joku avaa viinipullon vuodelta 2006, mutta että vuosikymmeniä vanhoja viinejä… ”Tietyt viinit ovat tehty keräämään paljon ikää ennen avaamista”, selitti Salvatore. ”Nämä viinit ovat laadultaan niin hyviä, että vuosikymmenien ikä on mahdollinen. Mutta tietenkään emme voi varmuudella tietää viinin olevan hyvä ennen kuin pullo on avattu ja viiniä maistettu.”

”Mutta mitä tällaiset viinit oikein maksavat? Mikä tämänkin pullon hinta olisi?” jatkoin jotakin pölyisistä pulloista osoittaen. Salvatore vain nauroi ja totesi, ettei hänen viinipulloillaan ole hintaa. Viinikellari ei ole mikään kauppa. ”Mutta mitä, jos joku asiakas haluaa juoda 50 vuotta vanhaa viiniä? Paljonko maksaisi?” yritti Kolumbian setäkin. ”Ei kukaan asiakas sellaista pyydä täällä.” Salvatore hymähti ja selvästikin ajatteli meidän olevan ihan ulapalla koko hommasta. Mutta totta kai ymmärrän, mitä Salvatore tarkoitti. Tai ainakin luulen ymmärtäväni… Eihän millään asialla ole hintaa, ennen kuin joku on siitä jotakin valmis maksamaan, eikä Savatore ole täyttänyt viinikellariaan ostelemalla sinne kaiken maailman vanhoja viinipulloja vaan keräilemällä jotakin erityistä. Eikä viiniä useimmiten niiden iän vuoksi valita, vaan olennaisempaa on rypäle, alue ja maku eli se, mikä viini on kyseessä ja millaiseen tilanteeseen juuri se viini sopii. Totta kai myös vuodella on oma merkityksensä, mutta oman käsitykseni mukaan olennaista ei ole varsinaisesti ikä vaan kyseisen vuoden viinisadon laatu. Jotakin meille hintoja kyseleville konkretisoidakseen Salvatore kuitenkin veti esiin yhdestä laatikosta pullon, jonka arvo kuulemma oli viisi tuhatta euroa. Ja mitä se sitten oli? Grand Vin de Château Latour 1999 luki etiketissä. Kiinnostuneet löytävät lisätietoa vaikka täältä. Mutta kyseessä tosiaan taisi olla viinikellarin todellinen helmi, joka peiteltiin takaisin silkkikääröihinsä.

Mutta sitten tapahtui jotakin kummallista. Kuten tuppaa tapahtumaan vähän väliä täällä Italiassa… En tiedä löikö Savatore päänsä matalaan kellarin kattoon, vai mikä häneen iski, mutta yhtäkkiä hän pysäytti kaikki sanomalla: ”Annetaanpa teille lahjaksi jokin erityinen pullo.” Seurueemme miehet lähtivät heti pakenemaan kellarin rappusia takaisin ravintolan puolelle. ”Höpö höpö, älä nyt hulluja puhu! Meille riittää pelkkä lasi grappaa!” Kolumbian setä huikkasi ja katosi paikalta. Salvatore kääntyi meidän tyttöjen puoleen, tai tarkemmin sanottuna minun ja neiti Kolumbian puoleen, sillä englantilainen ystävämme livahti myös ulos vähän äkkiä. Jälkikäteen ystäväni kertoi minulle, ettei olisi mitenkään voinut ottaa vastaan näin erityistä lahjaa. Mutta minulle on käynyt hyvin täällä selväksi, kuinka moiset vieraanvaraisuuden ja ystävyyden eleet ovat antajalleen tärkeitä. Olisihan se ollut ihan kauheaa, jos me olisimme kaikki ”kohteliaisuuttamme” paenneet lahjoitusta Salvatoren kokoelmasta.

”Te tytöt valitsette molemmat minkä tahansa pullon täältä itsellenne”, Salvatore sanoi käsiään levitellen. Me kaksi tyttöä, jotka emme koskaan ole juoneet viinilasillistakaan, katselimme silmät ymmyrkäisinä pullomerta. ”Okei, etsitään teille pullot syntymävuodeltanne”, Salvatore ehdotti, mutta muutti mieltään heti kun kuuli vuodet. ”Te olette liian nuoria! Odottakaapas…” Ja niin hän sitten valitsi meille kummallekin pullon jollakin ihan omalla perusteellaan, neiti Kolumbialle Riserva del Principaton Cavit -pullon vuodelta 1971 ja minulle Barone Ricasolin Chianti Classicon vuodelta 1974, jollaisia pari samanmoista jäi vielä Salvatorellekin. Paronin kuvalla varustettua etikettiä tutkaillessani Salvatore kertoi, että Paroni Ricasolin pojanpoika oli käynyt Nànàssa syksyllä ja todennut pulloni nähtyään, että vaarihan se siinä!

Me tytöt olimme pulloistamme aivan ihmeissämme ja kiittelimme Salvatorea loputtomiin. Hän tosin vaikutti vähintään yhtä onnelliselta, ehkä siksi, että pääsi taas vähän suukottamaan poskiamme. ;) Pikkutunneilla kävelimme kaupungin halki viinivanhukset hellästi mutta tiukasti sylissämme, enkä halunnut pyyhkiä edes pölyjä pulloni päältä. Asetin pulloni ensin makuuhuoneeni hyllylle seisomaan, mutta sitten päätin siirtää sen keittiöön, jossa on viileämpää ja pitää pullon vaakatasossa, kuten se viinikellarissakin oli. Vai mitä sille pitäisi tehdä? Jutella pikkuisen? Älkää vain sanoko, että juoda pois. Olin lähes loukkaantunut, kun jotkut ystävistäni suunnittelivat viinini avaamista. Kyllä se varmasti joskus avataankin, mutta ei missä tahansa tilanteessa ja olisi mukavaa, jos itsekin voisin nauttia sisällöstä. Toistaiseksi viininjuonnin opettelu jatkuu vähän arvottomammilla pulloilla. Googlettelin nimittäin vähän omaa viiniäni ja selvisi, että kyseinen viini on todellinen laatuchianti ja oman vuosikertani arvo jollakin sivustolla 114 euroa.

Minulle viinipullolla on toistaiseksi lähinnä aikamoista tunnearvoa, mutta aika näyttää, mitä pullolleni tapahtuu. Toistaiseksi suurin kysymys on kuitenkin, saadaanko pullo ehjänä Suomeen asti. Toivottavasti! Suomessa on kuitenkin eräs insinööri, joka työskentelee kuumeisesti kuljetusdilemman äärellä: viinejä kovasti arvostava isäni. Ainakin hän taitaa olla yksi niistä, joka viiniäni lopulta pääsee maistamaan.

Täydellinen porkkanakakku

Paras on yksinkertaista

En ole taatusti koskaan julkaissut blogissani yhtä huonoa ruokakuvaa kuin yllä oleva. (Enkä nyt tarkoita noita kammottavan vanhoja numeroita kakun päällä…) Me kaikki taidamme kuitenkin kokemuksesta tietää, että kun jokin on oikein hyvää, se katoaa, ennen kuin kamerat ehtivät ikuistamaan koko komeutta. Kuva porkkanakakun viimeisistä paloista olkoon siis todisteena siitä, kuinka hyvää kakku oli…

Hei, siellä se menee vielä kokonaisena!

Porkkanakakkujen ohjeissa ei paljon eroa taida olla, jos asiaa tarkastelee hyvin varustetun keittiön kanssa. Minulla täällä Italiassa ei ole kuitenkaan käytössäni esimerkiksi vatkainta, mikä jo jonkin verran rajoittaa leipomissuunnitelmiani. Monissa porkkanakakkuresepteissä myös mausteita ja muita pikku ainesosia on pitkät listat, eikä kaikkia niitä valitettavasti ole saatavilla lähikaupoistani. Porkkanakakkua eri reseptein monta kertaa leiponeena tiedän kuitenkin, että täydelliseen porkkanakakkuun ei paljon muuta porkkanan, kanelin ja herkullisen tuorejuustokuorrutuksen lisäksi tarvita. Yksinkertaistakin yksinkertaisemman reseptin löysin Hellapoliisin sivuilta, ja voin tosiaan todeta, ettei mikään porkkanakakku (tai ylipäätään juuri mikään muukaan kakku) voi maistua tätä tekelettä paremmalta! Nimittäin…

Tällä viikolla vietettyihin historiallisiin 25-vuotisjuhliini halusin leipoa synttärikakun itse, vaikka koko kaupunkimme täynnä herkkuleipomoita onkin. Perugian ja koko Umbrian vanhimman konditorian, vuonna 1860 perustetun Pasticceria Sandrin ikkunassa näin kuitenkin tämän satumaisen näyn:

Minun oli ehdottomasti saatava tuo vaaleanpunainen hörsökakku! Päätin, että 20 euroa maksava kakku saisi olla syntymäpäivälahja itseltä itselleni. Yksin en kuitenkaan kaikkea voisi syödä, joten tilasin kakun tietysti syntymäpäiväjuhliini myös muiden iloksi. 25-vuotisyntymäpäiviäni juhlittiinkin sitten tämän suklaa-kirsikkatäytteisen, vaaleanpunaisin suklaalastuin koristellun Sandri-kakun sekä itse tehdyn ”ainekset sekaisin ja uuniin” -porkkanakakun kanssa. Molemmat kakut maistuivat kansainväliselle vierasjoukolleni, mutta toinen kakku julistettiin ehdottomasti herkullisemmaksi: yksinkertainen, mutta rakkaudella leivottu porkkanakakku. Tässä siis resepti onnistuneisiin juhliin:

Uuninpellillinen porkkanakakkua

(Kakkuvuokaan leipoessa puolita ohje)

9 dl porkkanaraastetta

3 dl rypsiöljyä

6 kananmunaa

6 dl vehnäjauhoja

6 dl sokeria

2 tl ruokasoodaa

2 tl leivinjauhetta

(1 tl vaniljasokeria)

1 tl suolaa

reilusti kanelia

Kuorrutus:

400 g tuorejuustoa

muutama dl tomusokeria

ripaus vaniljasokeria

tilkka sitruunamehua

Paistaminen: 175 °C, noin 50 minuuttia

Raasta porkkanat. Vatkaa rikki munien rakenne ja sekoita joukkoon öljy sekä porkkanaraaste. Lisää taikinaan  keskenään sekoitetut kuivat aineet. Kaada leivinpaperilla päällystetylle uuninpellille tai voideltuun ja korppujauhotettuun kakkuvuokaan. Paista 175 asteessa noin 50 minuuttia tai kunnes haarukalla tai tikulla kokeillen kakku on kypsä myös keskeltä.

Anna kakun jäähtyä täysin ennen kuorruttamista. Kuorrutteeseen minulla ei ole tarkasti mitattua ohjetta, sillä oikea koostumus syntyy silmämääräisesti ja maistellen. Tavallisesti käytän kuorrutteen sekoittamisessa apuna sähkövatkainta, jotta saan rakenteesta tasaista, mutta tasaista kuorrutetta saa myös ilman: tuorejuustoa on helpompi sekoittaa, jos se ei ole ihan jääkaappikylmää ja notkeaa siitä saa viimeistään haarukalla voimakkaasti sekoittaen. Lisää tuorejuuston joukkoon tomusokeria siivilän läpi pieniä määriä kerrallaan ja sekoita hyvin. Lisää joukkoon myös ripaus vaniljasokeria sekä sitruunamehua makusi mukaan. Valmiissa kuorrutteessa saa olla inasen happamuutta. Levitä valmis kuorrute kakulle ja leikkaa kakkulevy leivoksiksi.

Mantelibiscotit

Italian parhaita paloja

Tiedättekö, mistä nimi biscotto, monikossa biscotti, tulee? Kahteen kertaan kypsennetty. Bis – kaksi, cotto – kypsennetty. Niinhän se tosiaan on, sillä biscotit, italialaiset korput, käyvät uunissa kahteen kertaan. Aina välillä minulle tulee tällä Italiassa tutuista asioista sellaisia ”aivan, ha-haa!” -elämyksiä, ja tämä oli yksi niistä!

Ensimmäisenä paistetaan tangot, sitten kuivatellaan korput

Sanaa biscottato voidaan käyttää myös puhuttaessa kypsyysasteista: cotto, stracotto, biscottato – kypsä, ylikypsä, paahtunut. Samalla sanarimpsulla on kuitenkin käyttöä myös keittiön ulkopuolella. Kun joku on ”cotto, stracotto e biscottato”, on hän korviaan myöten rakastunut! Tämän tarinan varjolla biscotit olisi siis varmaankin pitänyt postata ystävänpäiväksi... Ohje on kuitenkin muutenkin odottanut postaustaan jo hurjan kauan. Leivoin biscotteja monta kertaa ainakin viime kesänä ja silloin nämä kuvatkin on otettu. Täällä Italiassa asuessani ei biscotteja ole kyllä tullut itse leivottua, sillä näitä herkkukeksejä myydään joka leipomossa ja marketissa, tietenkin monenlaisina erilaisina versioina. Klassisimmat keksit ovat ehdottomasti kokonaisia manteleita sisältävät, Toscanassa cantuccini-nimellä kulkevat biscotit. Tämäkin ohje sisältää nimenomaan manteleita, mutta myös herkullisia pinjansiemeniä. Suosikikseni muodostunut resepti on peräisin Leila Lindholmin Pala kakkua ja paljon muuta -kirjasta.

Mantelibiscotit eli cantuccinit

100 g kokonaisia kuorittuja manteleita

75 g pinjansiemeniä

4 dl vehnäjauhoja

2 dl sokeria

1 pestyn appelsiiniin tai ½ sitruunan raastettu kuori

½ vaniljatanko

¼ tl leivinjauhetta

ripaus suolaa

2 kananmunaa

Paistaminen: 175 °C, noin 25 minuuttia ja 120 °C, noin 25-45 minuuttia

Laita uuni heti lämpenemään. Levitä mantelit uuninpellille leivinpaperin päälle ja paahda niitä uunin lämmössä viitisen minuuttia kunnes ne saavat hieman väriä. Rouhi jäähtyneitä manteleita hieman pienemmiksi ja saman voit tehdä myös pinjansiemenille. Sekoita yhteen mantelit, pinjansiemenet, jauhot, sokeri, appelsiininkuori, halkaistun vaniljatangon sisältä raaputetut siemenet, leivinjauhe ja suola. Lisää joukkoon viimeiseksi kananmunat ja muovaa taikina tasaiseksi massaksi. Jaa taikina kahteen osaan ja muotoile leivinpaperin päälle uuninpellille kaksi paksua tankoa. Paista tankoja 175 °C:ssa noin 25 minuuttia. Voit leikata tangon keskeltä poikki ja varmistaa kypsyyden. Ota tangot uunista ja alenna uunin lämpöä 120 asteeseen. Leikkaa tangot hieman vinottain noin sentin paksuisiksi viipaleiksi. Levitä viipaleet pellille leikkauspinta ylöspäin ja kuivata niitä uunissa välillä käännellen noin 25 minuuttia tai tarpeen mukaan pidempään. Reseptikirjan ohje puhuu 25 minuutista, mutta itse olen kuivatellut viipaleita usein selvästi pidempään, sillä valmiit biscotit saavat olla ihan kuivia. Toscanalaiset syövät cantuccininsa usein Vin Santo -jälkiruokaviiniin kastaen.

Valokuva-arkistosta päätellen meillä biscotit nautittiin tuoreiden mansikoiden kera! Kohta se on taas täällä - ja sielläkin - kesä!