Tiramisukakku

Tähtikakussa on juhlan ainekset

Tämä herkullisen ja kauniin (vaikka itse sanonkin…) näköinen kakku koristi joulupöytäämme kotona Raumalla, jonne ehdin täältä Italiasta viettämään joulua. Minun on välillä naurettavan vaikeaa valita kakkua juhlahetkistä erityisimpiin. Toisaalta haluaisi kokeilla juhlan kunniaksi jotain uutta ja hienoa, ja toisaalta taas leipoa jonkun takuuvarmoista ikisuosikeista. Kahvipöydässä meillä on harvemmin vain yhtä lajia herkkua tarjolla, joten kokonaisuuttakin on mietittävä… Saattaa kuulostaa hankalalta, mutta suunnitteleminen on aika lailla yhtä hauskaa kuin itse leipominen ja syöminenkin!

Kakkuvalintaani ohjasi tällä kertaa niinkin hauska juttu, kuin kakun koristeluun tarkoitettu sabluuna, jonka sain ystäväni antaman ruokalehden mukana. Sabluunan avulla voi siis tehdä hienon tomusokeri- tai kaakaojauhekuvioituksen kakun pintaan. Sabluuna toi heti mieleeni ihanan suklaakakkumme, jonka suklaakuorrutteisen pinnan äiti on tavannut koristella tomusokerilla paperista leikattua sabluunaa tai piparkakkumuotteja apuna käyttäen. Viime hetkellä isosiskoni esitteli minulle kuitenkin Valion Tiramisukakun, jota hän oli itse ehtinyt jo kokeilla. Raikas rahkasta tehty kakku olikin sopivampi pari jo joulupöytään leivotuille taateli- ja maustekakulle. Tiramisukakku oli tietysti myös tavallaan ”tervehdys” Italiasta!

Tiramisukakun ehtii hyvin leipoa vielä uuden vuoden juhliin, sillä meilläkin kakku valmistui jouluaaton kahvipöytään vasta joulurauhan julistuksen jälkeen... Hyvin ehti hyytyä viileässä juuri neljässä tunnissa! Kakun pohjaan saa myös hyötykäytettyä viimeiset joulupiparit. Mikäli et omista hienoa sabluunaa koristelua varten, Valion sivulta voit tulostaa ja askarrella itsellesi kauniin paperisen sabluunan.

Tiramisukakku

Pohja:

185 g keksejä (meillä puolet joulupipareita ja puolet Dominoita)

30 g voita sulatettuna

Täyte:

4 liivatelehteä

2 dl kuohukermaa

2 purkkia Valion Tiramisu-rahkaa

2 rkl sokeria

1 tl vaniljasokeria

2 rkl vahvaa kahvia

Koristelu:

kaakaojauhetta

tomusokeria

Murskaa keksit ja sekoita keksinmurujen joukkoon voisula. Leikkaa leivinpaperista irtopohjavuokaan pohjan kokoinen pala ja painele keksiseos paperin päälle vuokaan. Laita pohja jääkaappiin odottamaan täytteen valmistumista.

Laita liivatteet kylmään veteen pehmenemään. Vatkaa sillä aikaa kerma vaahdoksi, ja tässä vaiheessa on myös hyvä sekoittaa joukkoon sokeri ja vaniljasokeri. Kaada rahka toiseen kulhoon ja sekoita rakenne tasaiseksi. Ota 2 ruokalusikallista kuumaa kahvia esimerkiksi kahvikuppiin ja liuota siihen pehmentyneet liivatelehdet. Sekoita kahvi-liivateseos rahkan joukkoon ohuena nauhana koko ajan sekoittaen. Kannattaa käyttää apuna sähkövatkainta ja pyytää vaikka jotakuta toista kaatamaan kahvia samalla kuin itse huolellisesti sekoittelee. Sekoita kermavaahto tämän jälkeen rahkan joukkoon. Itse käytin taas apuna sähkövatkainta hiljaisella teholla. Levitä täyte kakkupohjalle tasaisesti. Laita jääkaappiin hyytymän vähintään neljäksi tunniksi tai yön yli.

Irrota hyytynyt kakku varovasti vuoasta. Siivilöi kakun pintaan runsas kerros kaakaojauhetta ja tämän päälle tomusokerikuviot sabluunan avulla. (Oma kaakaojauhekerrokseni taisi olla liian ohut, sillä hienot tomusokeritähteni alkoivat kadota vähitellen kosteahkoon kakun pintaan. Varmuuden vuoksi kannattaa koristella kakku vasta juuri ennen tarjoamista.)

Onnellista uutta vuotta 2012 kaikille blogini lukijoille!

Joulupiparit

Piparkakkuakan matka maailman ääriin

Joulupiparien leipominen on joka vuosi yhtä erityinen hetki. Koko vuoden odotuksen jälkeen saa tuntea jälleen joulun tuoksun, kun ensimmäinen pellillinen piparkakkuja paistuu uunissa. Piparkakkujen leipomiseen liittyy monella varmasti myös aimo annos nostalgiaa: kukapa ei olisi pulleilla lapsenkätösillään painellut tähtösiä kaulittuun piparkakkutaikinaan. Aikuiset sanovat usein kaipaavansa joulussa sitä samaa innostusta ja riemua, jota lapsena kantoivat sisällään. Minusta aika lähelle puhdasta jouluiloa pääsee piparkakkuja leipomalla.

Tänä vuonna pipaririemuni oli tavallistakin suurempi, sillä piparkakkujen leipominen ensimmäistä kertaa Italiassa oli kuin haaste, josta selviydyin voittajana. Täällä olen nähnyt piparkakkuja myytävänä joissakin leipomoissa sekä törmännyt lehdissä joihinkin piparkakku- eli ”biscotti di Natale” -resepteihin, mutta useimmiten kyse on vaaleammista, murotaikinamaisista pipareista, ilman meille olennaisia joulumausteita. Ainesten etsiminen omaan, noin kaksikymmentä vuotta sitten hoitotädiltäni saatuun maailman parhaaseen piparkakkureseptiin osoittautui pieneksi seikkailuksi.

Ilman vaikeuksia kaupan hyllyltä löytyivät sokeri, kananmunat, kaneli, yllättäen perunajauhot, neilikat (kylläkin kokonaisina) ja voi (täällä näköjään aina suolatonta). Jauhojen valinnassakin onnistuin: ”00”-merkinnällä varustetut jauhot ovat tarkoitettu yleisesti makeaan leivontaan. Supermarketin myyjä yritti auttaa minua loppujen tuotteiden etsimisessä, mutta joutui myymään minulle joko ”ei oota” tai ”en tajuuta”. Jouluenkeli ilmestyi kuitenkin luokseni kassajonossa. 13 vuotta Italiassa asunut amerikkalaisnainen tiesi, että ruokasooda on italiaksi bikarbonaatti ja johan myyjätkin alkoivat ymmärtää. Vielä puuttuvia kardemummaa ja siirappia varten tämä amerikkalaisenkeli johdatti minut erääseen erikoisruokatarvikkeita myyvään liikkeeseen. Siirappi tosin oli suomalaiseen tuotteeseen verrattuna huomattavan paksua ja vahvan makuista tököttiä, mutta käytin sitä sitten tavallista pienemmän määrän. Taikinaa maistellessani olin tuntevinani siirapin maun edelleen liian vahvana, mutta valmiiden piparien maku oli kerta kaikkiaan kohdallaan! Voi sitä riemun ja ylpeyden määrää! ”Minä tein ihan itte pipareita Italiassa!” Kyllä olisi hoitotätikin ihmeissään.

Tänä vuonna myös makuraati toi hieman jännitystä matkaan, sillä vein piparit tarjolle kielikurssilleni. Ja miten kelpasivat? Annetaan näiden ilmeiden puhua puolestaan… :)

Piparkakut (iso annos)

400 g voita (suolattua)

4 ½ dl sokeria

3 kananmunaa

1 dl siirappia (sitä suomalaista)

3 tl soodaa

1 tl kanelia

3 tl kardemummaa

½ tl jauhettua neilikkaa

3 dl perunajauhoja

9 dl vehnäjauhoja

Koristelu:

kananmunan valkuainen

tomusokeria

sitruunamehua

Paistaminen: 175 °C, noin 8 minuuttia

Sulata voi ja anna sen hieman jäähtyä. Vatkaa munat ja sokeri kevyesti vaahdoksi ja lisää joukkoon siirappi, sulatettu voi ja keskenään sekoitetut kuivat aineet. Anna taikinan seistä viileässä yön yli ennen leipomista. Paista piparkakut 175 °C:ssa noin 8 minuuttia.

Valmista kuorrutus sekoittamalla aineet sopivan paksuiseksi tahnaksi. Laita tahna muovipussiin ja leikkaa muovipussin kulmaan pieni reikä, josta voit pursottaa kuorrutuksen.

Minä sekä koristeluapulaiseni Englannista käytimme koristelussa pursotuspussien sijaan medisiinareiden ”HC-menetelmää”, steriilejä injektioruiskuja. Täällä Italiassa niitä saa nimittäin supermarketista (???) neuloineen päivineen (!!!).

Jouluinen tervehdys ruiskuluolasta

Opiskelijaruokailua Italiassa

Suuri ruokalamaaottelu

Ruokablogini postaustahti näyttää hieman hiljentyneen Italiaan lähtöni jälkeen. Siihen on pari selvää syytä. Ensinnäkin, kirjoitan tällä hetkellä myös toista, yleisesti Italian kokemuksiani käsittelevää blogia, joka on vienyt jonkin verran aikaani ja huomiotani ruokablogilta. Toiseksi, olen sittenkin alkanut käyttää koulumme opiskelijaruokalaa, mensaa, mikä on merkittävästi vähentänyt kokkailujani.

Lokakuussahan kirjoitin tänne käyneeni ruokalassa vain kerran pettymässä. Kaikki vaikutti silloin kovin epämääräiseltä. En käsittänyt yhtään, mitä ruokia sai ottaa milläkin hinnalla ja moni ruoka näytti sitä paitsi loppuneen kesken kaiken. Muutamilta opiskelijoilta aiemmin kuulemani negatiiviset kommentit ruokalasta kaikuivat korvissani ja päätin jättää menemättä uudelleen.

Ruokalan tuoma pettymys harmitti minua kyllä, sillä olen niin tottunut syömään opiskelijaruokaloissa Suomessa. Opiskelijaruokalassa käynti on vaivatonta ja halpaa ja oikein valitussa paikassa ruoka on yleensä varsin hyvää ja monipuolista. Ruokalassa käynti on ehdottomasti myös tärkeä sosiaalinen tapahtuma, hetki, jolloin voi rauhassa juoruta ystävien kanssa tai nähdä muitakin ihmisiä kuin omia kurssikavereita. Turussa itselläni on valittavana varmasti yli kymmenen opiskelijaruokalaa, sekä Turun yliopiston että Åbo Akademin alueella. Lääkiksen lyhyet ruokatauot (ensi vuonna minulla tulee olemaan pientä totuttelemista Italian kolmen tunnin lounastauoista Suomen naurettavaan kolmeen varttiin, josta puolet kuluu jo ruuan jonotukseen…) rajoittavat ruokalan valinnan käytännössä muutamaan lähimpänä olevaan paikkaan. Lounasvaihtoehtoja on kussakin ruokalassa on joka päivä yleensä neljä tai viisi, ja ruuan hinta on lähes aina 2,65 euroa. Joskus jokin kevyempi keitto- tai puurovaihtoehto voi maksaa kaksi euroa tai allekin ja joidenkin paikkojen tarjoamat ”luksusvaihtoehdot” maksavat suurin piirtein neljä euroa. Lounaan hintaan kuuluu aina lisuke (peruna, riisi tai pasta), juoma, sekä vaihtelevaa tasoa olevat salaatti- ja leipäpöydät. Yleisesti ottaen sanoisin siis, ettei turkulaisia opiskelijoita kannata ainakaan ruoan puutteen vuoksi sääliä.

Ruokamuisto viime vuodelta Turusta

Onneksi annoin Italian opiskelijaruokalalle kuitenkin vielä mahdollisuuden näyttää kyntensä. Muutamat kurssikaverini kävivät nimittäin lähes päivittäin varsin tyytyväisinä ruokalassa ja päättelin heidän ymmärtävän Italian mensasta jotakin, mitä itse en ollut ensimmäisellä kerralla tajunnut. Ruokala on toki erilainen kuin aiemmin käyttämäni opiskelijaruokalat, mutta ei huono, kuten Jorma Uotinen sanoisi… Lounasvaihtoehdot ja hinnat rakentuvat Italian tavalla: voit valita syöväsi primon eli ensimmäisen pääruuan, secondon eli toisen pääruuan tai molemmat. Primon hinta on 2 euroa, secondon 3 ja molempien 4,50. Kaikkiin aterioihin kuuluu juotava, leipä, joko hedelmä tai jogurtti/vanukas sekä contorno eli lisuke, joka voi olla joko lautasellinen lämpimiä kasviksia tai pieni salaattikulhollinen. Jos alat toheloimaan, saat maksaa enemmän. Itse halusin kerran primoni eli pasta-annokseni kanssa sekä salaattia että lämpimiä kasviksia ja hinnaksi ropsahti 4,50. Norjalaisen ystäväni ennätys on 8 euroa, joka syntyi erehdyksestä ottaa lounaan kylkeen lisukesalaatin sijaan secondoksi tarkoitettu lounassalaatti. Mutta mitäs pienistä! Me olemme kiitollisia ADiSU:lle (Agenzia Regionale per il Dirotto allo Studio Universitario), opiskelijoiden oikeuksista huolehtivalle järjestölle, joka meille nämä edulliset ateriat mahdollistaa.

Aika usein valitsen lounaakseni primon suurin piirtein neljästä mahdollisesta vaihtoehdosta. Tavallisimmin tarjolla on muutamaa erilaista pastaa, kasviskeittoa sekä pizzaa, joskus myös risottoa. Sanomattakin selvää on, että pasta on kypsyysasteeltaan aina al dente ja pasta-annoksen päälle ropsahtaa kasa erinomaista parmesaaniraastetta (Italia-Suomi 1-0). Suomalainen tapa syödä pastaa on kuitenkin aika erilainen ja sitä välillä kaipaan tällä hiilihydraattien luvatussa maassa. Täällä pasta on pastaa, jota kastike käy vain hieman värittämässä, kun taas Suomessa pasta-annoskin rakentuu ruokaympyrän mukaan. (Italia-Suomi 1-1).

Kasviskeittoa

Jotta proteiinivarastoni eivät aivan pääsisi tyhjenemään, yritän valita secondonkin muutaman kerran viikossa. Secondo-vaihtoehtojakin on aina useita, tyypillisiä ruokia ovat ohueksi viipaloitu paisti punaisesta lihasta tai kalkkunasta, leivitetyt pihvit, broilerin koivet, makkarat ja niin edelleen. Välillä tarjolla on vähän epäilyttävän näköisiä lihakastikkeita, mitä todennäköisimmin sisäelimistä. Ehkä ei pitäisi suhtautua niihinkään epäileväisesti, sillä ainakin toistaiseksi kaikki ruokalassa syömäni liha on ollut ensiluokkaista. Pisteet Italialle siitä, sillä Suomessa en voi syödä käytännössä ollenkaan ruokaloiden teollisesti valmistettua punaista lihaa. (Italia-Suomi 2-1). Koska Perugia on keskellä Italiaa, täällä kalaa näkyy harvakseltaan ylipäätään missään ja ruokalassakin kalan syömiseni rajoittuu lähinnä tonnikala- tai mereneläväpastaan. Suomessa ruokaloissakin syömällä on mahdollista valita lautaselleen kalaa useamman kerran viikossa ja sitä ikävöin ihan hurjasti! (Italia-Suomi 2-2)

Harvinaista herkkua mensassa - kalaa!

Lämpimien lisukkeiden suhteen Italia vie voiton, sillä tuntuu, että täällä osataan käyttää mielikuvitusta: tarjolla on ollut erilaisissa muodoissa papuja, herneitä, sieniä, pinaattia, perunaa, kukkakaalia, parsakaalia, porkkanoita, fenkolia, sipulia, kesäkurpitsaa, paprikaa, tomaattia… (Italia-Suomi 3-2) Lisukkeita on yleensä muutamaa eri vaihtoehtoa ja usein pyydän lautaselleni puoli annosta kahta eri lisuketta. Salaattikulhon valitsen lisukkeeksi oikeastaan harvemmin, sillä salaattiannos on hyvin simppeli: salaatinlehtien päällä pari tomaatinpalaa tai pieni kasa porkkanaraastetta. Heikompikin salaattipöytä Suomessa vie voiton ja ainakin omissa opiskelijaruokaloissani salaattia on mahdollista syödä kuin hevonen. (Italia-Suomi 3-3) Leipää en yleensä syö lämpimällä aterialla ja täällä pidänkin siitä, että ateriaan kuuluva leipä on muovikäärössä (no joo, ei niin ekologista, mutta toisaalta täällä Italiassa on muovinkeräys…) Niinpä leivät lähtevätkin monella opiskelijalla laukussa mukaan kotiin – ihan luvallisesti! Suomessa leivän tunkeminen ruokalassa omaan kassiin olisi näpistämistä… Myös ateriaan kuuluvan hedelmän tai jogurtin otan aika usein mukaani eväksi. (Italia-Suomi 4-3)

Kaksi asiaa Italian ruokalassa on ehdottomasti paremmin kuin koti-Suomessa. Olen itse melkoisen kaikkiruokainen ja nirsoilematon syömäri, mutta kahta asiaa en voi sietää ja niistä valitan ja taistelen vaikka maailman tappiin asti. Ruuan pitää olla lautasellani kuumaa. Edes lämmin ei kelpaa, sillä viimeistään pöytään päästessä lämmin on ehtinyt muuttua jo haaleaksi. Toinen asia mitä en voi sietää, on liika suolaisuus. Täällä Italiassa ruuan lämpötila ja suolaisuus ovat itse säädeltävissä kahdella pikku jutulla: ruokailijoiden käytössä olevalla mikrolla ja suolasirottimella. Ruoka on täälläkin yleensä aika jäähtynyttä, kun sen lautaselleni saan, mutta sujautan annokseni aina mikroon kassan jälkeen. Puoli minuuttia ja – bueno! (Italia-Suomi 5-3) Ainakin tällä päin Italiaa suolan käyttö on hyvin mietoa, liekö peruja sitten keskiajan suolasodan… (Tuolloin paavi pisti suolalle niin kovan hinnan, että ainakin umbrialaiset ja toscanalaiset päättivät näyttää samalla mitalla vähentämällä suolankäytön minimiin. Tyypillinen umbrialainen ja toscanalainen leipä on edelleenkin suolatonta! Paikalliset tykkää, me emme niinkään…) Joka tapauksessa ruokaan on helppo lisätä suolaa tarvittaessa itse juuri sen verran kuin haluaa. (Italia-Suomi 6-3)

Jotta ymmärtäisitte, miksi tuota Italian mikroa ja ruuan vähäsuolaisuutta niin arvostan, minun on kerrottava tämä tarina Suomesta, vaikka se kamala onkin. Suomessa nimittäin saadessani viileää ruokaa minun on tungettava itseni takaisin tiskille parhaillaan ruokaa ottavien opiskelijoiden joukkoon ja pyydettävä yleensä hapanta naamaa näyttävää keittolan tätiä laittamaan annokseni keittiön mikroon. Tunnen olevani pahoillani, vaikkei ole mitään syytä ja pöydästä katsovat kaverini kuolevat häpeästä. Kun ruoka taas on liian suolaista, minun on jälleen tungettava itseni takaisin tiskille jonottajien joukkoon ja sanottava: ”Olen pahoillani, mutta tämä ruoka on niin suolaista, etten voi syödä sitä (en liioittele). Voisinko ottaa jotakin muuta tästä muiden ohi, sillä en millään ehdi jonottaa uudelleen (en liioittele). Maksan kyllä!” Itse asiassa en ole kertaakaan joutunut maksamaan annostani uudelleen, mutta sanomattakin on selvää, että ruuasta valittaminen on valtavan rasittavaa ja kaverini joutuvat jatkuvasti häpeämään minua. Äänestän seuraavissa presidentinvaaleissa sitä ehdokasta, joka lupaa korottaa suolan hinnan taivaisiin. Josko sillä ruokalatkin saataisiin hieman hillitsemään suolankäyttöään.

Italia tuntuu olevan nyt johdolla ruokalamaaottelussa, mutta tilanne on oikeastaan mielestäni tasapelin arvoinen. Olen niin kiinni perinteisessä suomalaisessa ruokaympyrässä, että arvostukseni suomalaisten ruokaloiden monipuolisuutta kohtaan kirii Suomen Italian kintereille. Täällä kaipaan mahdollisuutta syödä ruokailun yhteydessä runsaasti tuoreita kasviksia (Italia-Suomi 6-4), pitää hiilihydraatit kohtuudessa (6-5) ja syödä joka päivä aterialla myös proteiineja (6-6).

Onko perinteinen lautasmalli jo ihan "out"? Italia hyperkarppaa, Suomi lowkarppaa...

Mitä ajatuksia teille heräsi? Lähtisittekö te syömään gnocchi-pastaa mensaan vai kuhapyöryköitä Monttuun?

Quiche

Miksen mä ole älynnyt tätä aikaisemmin?

Täällä Italiassa minulla on ystäviä eri puolilta maailmaa. Sen myötä olen päässyt tutustumaan hieman myös muiden maiden kuin Italian ruokakulttuureihin. Minusta on mielenkiintoista katsella esimerkiksi kämppäkavereideni touhuja keittiössä: miten unkarilainen ystäväni loihtii perunoista uppopaistamalla syntisen hyvännäköisen iltapalan tai kuinka Korean tyttö muuttaa keittiömme aasialaiseksi ravintolaksi. ”Mangia, mangia!” hän kehottaa, kun tulen uteliaana kurkistelemaan. Ei tarvitse kahta kertaa käskeä!

Uusiseelantilaisen ystäväni kanssa puhuimme kerran tuotteista, joita olemme täällä Italiassa kaipailleet. Ystäväni harmitteli raejuuston puuttumista kauppojen valikoimasta. ”Olen tottunut laittamaan sitä quicheen, jota tykkään tehdä usein.” ”Hetkinen! Mihin? Jos kerrot, mitä se on ja miten sitä tehdään, niin näytän sinulle, mistä saa raejuustoa.”

Ja niin hän kertoi. Quiche on kuulemma mitä tavallisin uusiseelantilainen ruoka. Minulle itselleni nimestä tulee mieleen ranskalaisten kinkkupiiras Quiche Lorraine, mutta Uudessa Seelannissa quiche on paksu uunimunakas. Myös uusiseelantilaiseen quicheen voi leipoa piirakkapohjan, mutta ainakin ystäväni jättää sen useimmiten ilman. Quiche on niin sanottu kierrätysruoka: sen täytteeksi voi laittaa oikeastaan mitä vain ja tyypillistä onkin niin sanotusti tyhjentää siihen kaikki jääkaapin jämät. Olennaista ovat vain kananmunat, jotka sitovat ainekset yhteen – quicheksi. Ystäväni valmistaa quichea usein ison annoksen ja leikkaa siitä annospaloja lounaaksi töihin. Erityisen suosittua tämä ruoka on kuumalla säällä, sillä se on kevyttä ja maistuu myös viileänä. Täysin uusiseelantilaista quiche ei kuitenkaan ole, sillä ruokalaji oli tuttu myös australialaiselle ja englantilaiselle ystävälleni.

Quiche valmistuu fiilispohjalta: "Lisätäänpä vielä yksi kananmuna!"

Reseptiä tivatessani sain vastaukseksi vain: ”Ei sitä ole! Voit tehdä sen niin monella tavalla.” Ystäväni saikin sitten luvan näyttää kädestä pitäen edes yhden tavan valmistaa quiche. Tätä on helppo lähteä varioimaan. Alla ohje, kuten me sen teimme. Kertokaapa, mitä te keksitte!

Quiche eräällä tavalla

1 paprika

1 pieni kesäkurpitsa

1 punasipuli

3 valkosipulinkynttä

200 g savukinkkua

200 g raejuustoa

200 g ricottajuustoa

100 g kypsennettyä pinaattia (esim. sulatettua pakastepinaattia)

7-9 kananmunaa

muutama ruokalusikallinen maitoa

kuivattuja yrttejä

pippuria

suolaa

juustoraastetta

Paistaminen: 200 C°, noin 30 minuuttia

Leikkaa kasvikset suikaleiksi ja paista öljyssä pannulla. Silppua sipuli ja valkosipuli ja kuullota kevyesti. Anna kasvisten jäähtyä rauhassa. Suikaloi kinkku. Riko kananmunat (käytä munia ensin vähemmän ja jos seos tuntuu liian kuivalta, riko joukkoon lisää) ja sekoita joukkoon jäähtyneet kasvikset, juustot ja kinkku. Lisää joukkoon loraus maitoa. Mausta. Voitele suuri uunivuoka (meillä oli käytössä kaksi pientä) ja kaada seos vuokaan. Ripottele pinnalle juustoraastetta tai nokareita ricottajuustosta. Paista 200 C°:ssa noin puoli tuntia tai kunnes munakas on hyytynyt ja hieman ruskistunut. Tarjoa hieman jäähtyneenä esimerkiksi salaatin kanssa. Quichen maistuu vähintään yhtä hyvältä myös seuraavana päivänä.

 Tällä hetkellä ystäväni on jo toisella puolella maapalloa...

Tasavallan toscakakku

Valtakunta juhlii

Täällä Italian tasavallassa tapahtuu… Onnellisia asioita, jos keskiverto italialaiselta kysytään. ”Vihdoinkin, vihdoinkin hän on luvannut lähteä!” huokaisi italian opettajammekin viitaten tietenkin herraan, joka myös ”Euroopan parhaana poliittisena johtajana” tunnetaan. Lienee siis aihetta juhlaan.

Siellä kaukaisessa Suomen tasavallassa juhlitaan nyt kuitenkin ihan muita miehiä, rakkaita isäpappoja nimittäin. Isiä voi lahjoa monin eri tavoin, mutta oma lahjavinkkini on ehdottomasti herkullinen isänpäiväkakku. Mikäli yhtään tätä isäkäslajia tunnen, toscakakku on sille vastustamatonta herkkua.

Tasavallan toscakakku on tietysti ikisuosikkireseptiemme arvokkaimpia aarteita, todellinen äitini bravuuri. Toscakakku kuuluu meidän perheessämme yhtälailla sekä arkeen että juhlaan. Arkena äiti leipoo toscakakkua erityisesti hemmotellakseen: kun esimerkiksi itse tulen opiskelupaikkakunnalta kotiin viikonlopun viettoon, odottaa pöydässä aika usein vastapaistettu toscakakku. Ja kun arjen keskellä äiti sanoo haluavansa leipoa ”jotakin oikein hyvää”, tiedän, minkä reseptin hän ottaa esiin! Toscakakkua parempaa ”lohturuokaa” ei ole…

Mutta kuten sanoin, ei myöskään juhlaa ilman toscakakkua. Rippijuhlat, lakkiaiset ja syntymäpäivät on varmasti kaikki juhlittu toscakakun kanssa. Se yksinkertaisesti kuuluu kahvipöydän kattaukseen! On kuitenkin yksi tärkeä syy, miksi sukujuhlissamme toscakakkua on oltava tarjolla – setäni rakastaa sitä yli kaiken. Nimenomaan tätä äitini leipomaa versiota, mikään muu ei tule kuuloonkaan. Toscakakkua viedään aina myös mökkituliaisiksi sedän ja tädin kesämökille, ja sedän suorittama ensimmäisen palan leikkaus tietysti suuri ohjelmanumero. Setäni ja toscakakku kuuluvat niin kiinteästi yhteen, että lapsena luulin usein sedän olevan tulossa kylään, kun meillä leivottiin toscakakkua.

En tiedä, liittyykö toscakakku jollain tavalla Tosca-oopperaan tai Toscanaan, mutta sana on vienyt ajatukseni aina myös Italiaan... Itse leivoinkin toscakakkua ensimmäistä kertaa nimenomaan vähän ennen Italiaan lähtöäni. Kiiltävine toscakuorineen luulin kakun olevan vaikea tehdä, mutta väärässä olin. Se on myös yllättävän nopea tehdä: paistoaikoineen päivineen toscakakku on alle tunnin pikakakku.

Tasavallan toscakakku

2 kananmunaa

1 ½ dl sokeria

2 ½ dl vehnäjauhoja

1 ½ tl leivinjauhetta

½ dl maitoa

125 g voita

Kuorrutus:

50 g voita

1 rkl vehnäjauhoja

1 dl sokeria

½ dl kuohukermaa

70 g mantelilastuja

Paistaminen: 200 °C:ssa ensin noin 5–10 minuuttia, sitten 10–15 minuuttia

Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi. Lisää jauhot, joihin on sekoitettu leivinjauhe, maito ja voisula vuorotellen joukkoon kevyesti sekoittaen. Vuoraa kiinteäpohjainen, halkaisijaltaan 21 cm:n kakkuvuoka leivinpaperilla pohjasta ja reunoista. Kaada taikina vuokaan. Esipaistaa pohjaa 200 °C:ssa uuniin alatasolla 5–10 minuuttia. Ole tarkkana! Kakun pinnan tulee olla hieman ruskea, mutta ei liian tumma. Pinnan tulee olla myös ehdottomasti hyytynyt, muuten toscakuorrutus on mahdotonta levittää.

Valmista kuorrute pohjan paistuessa. Sulata voi kattilassa ja sekoita siihen sokerit ja vehnäjauhot huolellisesti. Lisää sen jälkeen kerma ja mantelilastut. Kiehauta. Levitä kuorrutus puolikypsän kakkupohjan päälle. Paista kakkua vielä uunin keskitasolla 10–15 minuuttia kunnes pinta on kauniin kullanruskea. Pysyttele uunin lähettyvillä, jottet paista liikaa. Kumoa kakku pois vuoasta, irrota leivinpaperit ympäriltä ja käännä oikeinpäin tarjolle.

Eurochocolate

Kun Perugia peittyy suklaaseen

Eurochocolate-suklaafestivaalit ovat Perugiassa jokasyksyinen kymmenen päivän mittainen tapahtuma, joka houkuttelee kaupungin täyteen suklaanhimoisia turisteja. Vanhan kaupungin keskustan pääkaduille pystytetyt kymmenet myyntikojut ovat näkyvin osa tapahtumaa. Suklaata voi ostaa kaikissa mahdollisissa muodoissa, perinteisistä suklaalevyistä suklaapastaan, ja kaikki italialaiset suklaamerkit ovat taatusti edustettuina omissa kojuissaan. Eurochocolate-tapahtuma myy toki myös omia fanituotteitaan. Halpaa suklaata saa kuitenkin näillä markkinoilla etsiä, vaikka kuudella eurolla voikin hankkia itselleen joihinkin alennuksiin oikeuttavan Chococardin.

Minkä kanssa tätä kuuluu syödä?

Eurochocolate pyrkii toki olemaan muutakin kuin vain kymmenen päivän suklaamyyjäiset. On näyttelyjä, luentoja, suklaanmaistelutilaisuuksia… Kaikesta festivaaliohjelmasta perillä ollakseen on kuitenkin suositeltavaa osata hyvin italiaa: ainakaan itse en nähnyt festivaalien aikana yhtäkään englanninkielistä festivaaliesitettä. Varmasti monenlaista mielenkiintoista jäi itseltäni tiedon puutteen vuoksi kokematta. Kaiken kaikkiaan Eurochocolate on kuitenkin hyvin kaupallinen tapahtuma, jossa suklaantuoksusta huumaantunut pääsee nopeasti rahoistaan.

Perugia on itseoikeutetusti suklaafestivaalien kotikaupunki, sillä Perugian tärkein vientituote on Perugina-tehtaan Bacio-suklaa. Bacio tarkoittaa suukkoa. Kyseessä on hopeakääreisiin pakattu suklaakonvehti: tumma suklaakuorrute kätkee sisäänsä maitosuklaata ja hasselpähkinärouhetta sekä kokonaisen hasselpähkinän suukon sydämenä. Hopeakääreestä paljastuu myös rakkausaforismi, joka on tietysti poimittava talteen… Bacit ovat kuuluisuutensa ansainneet. Jo Suomessa olen maistellut herkullistä Bacio-nimistä suklaa-pähkinäjäätelöä ainakin Turun italialaisessa jäätelöbaarissa Nuvolessa. Bacio-jäätelöä saa toki Italiassakin kaikkialla ja se on vähintään yhtä hyvää kuin itse suklaakin. Tämänvuotisilla Eurochocolate-festareilla esiteltiin valkosuklainen uutuus Bacio Bianco, mutta ainakin itse ostan Bacini alkuperäisenä, perugialaisen Luisa Spagnolin 1920-luvulla luomana versiona. (Tämä bisnesnainen jätti jälkeensä Perugina-suklaatehtaan lisäksi myös maailmankuulun, omaan nimeään kantavan vaatemerkin, johon et ole voinut olla törmäämättä ainakaan Italiassa!) Peruginan suklaatehtaaseen pääsee käymään muulloinkin kuin suklaafestivaalien aikaan ja oma vierailuni onkin vielä edessä.

Vaikka Eurochocolate-festareilla voi tuhlata omaisuuden pelkkiin suklaasuukkoihin, ilmaiseksi pääsee kuitenkin mukaan festivaalien tunnelmaan. Kaduilla soivat suklaa-aiheiset laulut ja ihmisten iloa on ihana katsella. Monenlaista viihdyttäjää parveilee ympärillä, lapset saavat päähänsä ilmapallohattuja ja rohkeimmat pääsevät vaikkapa seinäkiipeilemään suuren ”suklaapatukan” päälle. Pelkkä kojujen kiertelykin on elämys sinänsä, mutta tokihan jostain on ostettava pientä maisteltavaakin.

Festivaaleilla on kuitenkin tarjolla yhtä ilmaista suklaata. Monelle festivaalien kohokohta on suklaaveistokset, joita suklaataiteilijat veistelevät ensimmäisenä viikonloppuna ja jotka festivaalien päättyessä hajotetaan. Veistovaiheessa kuution kokoisesta suklaamöhkäleestä irti sinkoilevat palat kerätään tarkasti talteen ja jaetaan yleisölle. Itseltäni jäi näkemättä (ja maistamatta) veistosten hajottaminen, jolloin pirstaleet jälleen päätyvät yleisön herkkupaloiksi.

Kaikesta hauskasta huolimatta en välttämättä itse lähtisi kuitenkaan varaamaan matkaa Perugiaan juuri suklaafestareiksi, jolloin kaunis ja historiallinen kaupunki peittyy väenpaljouteen. Omat vanhempani saapuivat katsomaan minua tänne syyslomallaan ja heidän saapumisensa osui sattumalta juuri suklaafestareiden viimeiselle päivälle. Nappiin meni: hotelli tarjoushinnalla, silmäys festareita, loppuloma kaikkea muuta.

Il nostro pane quotidiano

Päivän panini ja muuta arkiruokaa Perugiassa

Vieraan maan arkeen soluttautuminen alkaa ruokakaupasta. Täällä Perugian vanhan kaupungin keskustassa asuessani vaihtoehtoja on käytännössä kaksi: pikkuiset marketit Coop ja Meta. Kaupat sijaitsevat saman kadun varrella ja ovat aivan kivenheiton päässä kotoani, joten ruokakaupassa käynti on periaatteessa mahdollisimman vaivatonta. Kummankaan kaupan valikoima ei kuitenkaan ole päätä huimaava. Voi, miten minulla onkaan ikävä Prisman kalatiskiä, täysinäisinä notkuvia hedelmäkoreja ja loputonta jogurttihyllyä! Toisaalta olen yrittänyt nähdä asian perugialaisen silmin:  Suomessa useimmista kaupoista puuttuvat selvästi elintärkeät ja runsaat juusto- ja leikkeletiskit. Tunnen, että tämä italialaiseen arkeen soluttautuminen on omalta osaltani vielä selvästi kesken. Tähyilen juustotiskillä tuttuja nimiä ja odottelen juustohöylä-nimistä kapistusta Suomesta. Pyydän siivuja kiltin vaaleanpunaisesta keittokinkusta enkä siitä häijynvärisestä pötköstä, jota kaikki muut ottavat. Ostan kalliita aamupalajogurtteja kotiin sen sijaan, että poikkeaisin aamulla koulumatkallani kahvilassa nappaamassa suklaacroissantin ja kahvin.  Mutta hitaasti hyvä tulee…

Coop...

... ja parasta valikoimaa

Meta...

"Nyt tyttö loppui se kuvaaminen!"

Perugian vanhan kaupungin kaduilta olen bongannut aika harvoja ”herkkukauppoja”. Muutama lihapuoti on tullut vastaan, ja taidanpa etsiä ne käsiini sinä päivänä, kun haluan paistaa kunnon pihvin. Sen sijaan leipomoihin poikkean vähän väliä, usein hakemaan jotain pientä herkkua, suolaista tai makeaa. Valikoimat ovat runsaat ja todella houkuttelevat!

Hyllyt tyhjenevät

Joka lauantaiaamupäivä Perugian keskustan ulkopuolella on suuret markkinat. Mahdollista on ostaa kirjaimellisesti mitä vain.  Itseäni markkinoille ovat houkutelleet lähinnä runsaammat hedelmä- ja vihannesvalikoimat, mitä Coop ja Meta tarjoavat. Kimppakämpässämme on kuitenkin vain yksi pieni jääkaappi, josta käytän itse yhtä hyllyä: kasvisten rohmuaminen viikon tarpeisiin ei oikein onnistu. Markkinoilla käyminen on kuitenkin kokemus sinänsä niin kuin alla olevista kuvista näet.

Toinen paikka, jossa olisin mielelläni harrastanut rohmuamista loppuelämän tarpeisiin, on kauppakeskus Collestradan Coop-megamarket. Collestradaan on Perugian keskustasta kuitenkin 30-40 minuutin bussimatka, joten veikkaan, että aika harvoin sinne lähden vain ruokaostosten perässä. Mutta jos olisin autolla (ja suurella jääkaapilla) varusteltu perugialainen, ostelisin ruokani lähinnä täältä. Hinnat ovat halvemmat, valikoimat valtavat ja erilaisten tiskien myötä houkuttelevuuskerroin huipussaan. Kun eteeni tulee joskus viikonloppu vailla tekemistä, palaan Collestradan loputtoman tarjonnan äärelle ja vietän loppuviikonlopun keittiössä… Mutta tyhjää viikonloppua saadaan vielä odottaa.

Mitä minä sitten täällä tavallisesti syön? Teistä muista lukijoista en tiedä, mutta ainakin äiti ja isä ovat perinteisesti huolissaan siitä, että lapsi saa murua rinnan alle! Kokkailuni kotona ovat olleet toistaiseksi varsin globaalia opiskelijaruokaa: pastoja, munakkaita, salaatteja… Pari kertaa viikossa on tullut herkuteltua jotakin ulkona, ja joskus päivät vain koostuvat mukaan napatuista jätskeistä, pizzanpaloista ja panineista. Muutaman kerran olen käynyt ulkona pizzalla ja toinen puoli runsaasta pizzasta lähtee aina dogibägginä kotiin (=seuraavan päivän herkkulounas). Useamman kerran viikossa oppituntini jatkuvat putkessa yhdeksästä kahteen. Noina päivinä on melkeinpä sääntö kuin poikkeus, että noudan lounaaksi koulumme kahvilasta ihanan vakkarini, kuumaksi paahdetun kinkku-juustopaninin. Opiskelijaruokalaa testasin kerran (tosin kyllä sulkemisaikaan) ja petyin. En käytä.

Buon appetito!

Tällä hetkellä Perugiassa jokainen on vaarassa vetää suklaaöverit, sillä yksi Euroopan suurimmista suklaafestivaaleista, EuroChocolate, on vallannut kadut. Kunhan olen toipunut hullunmyllystä, palataan suklaatunnelmiin…

Me kaikki halutaan suklaata!