Täydellinen porkkanakakku

Paras on yksinkertaista

En ole taatusti koskaan julkaissut blogissani yhtä huonoa ruokakuvaa kuin yllä oleva. (Enkä nyt tarkoita noita kammottavan vanhoja numeroita kakun päällä…) Me kaikki taidamme kuitenkin kokemuksesta tietää, että kun jokin on oikein hyvää, se katoaa, ennen kuin kamerat ehtivät ikuistamaan koko komeutta. Kuva porkkanakakun viimeisistä paloista olkoon siis todisteena siitä, kuinka hyvää kakku oli…

Hei, siellä se menee vielä kokonaisena!

Porkkanakakkujen ohjeissa ei paljon eroa taida olla, jos asiaa tarkastelee hyvin varustetun keittiön kanssa. Minulla täällä Italiassa ei ole kuitenkaan käytössäni esimerkiksi vatkainta, mikä jo jonkin verran rajoittaa leipomissuunnitelmiani. Monissa porkkanakakkuresepteissä myös mausteita ja muita pikku ainesosia on pitkät listat, eikä kaikkia niitä valitettavasti ole saatavilla lähikaupoistani. Porkkanakakkua eri reseptein monta kertaa leiponeena tiedän kuitenkin, että täydelliseen porkkanakakkuun ei paljon muuta porkkanan, kanelin ja herkullisen tuorejuustokuorrutuksen lisäksi tarvita. Yksinkertaistakin yksinkertaisemman reseptin löysin Hellapoliisin sivuilta, ja voin tosiaan todeta, ettei mikään porkkanakakku (tai ylipäätään juuri mikään muukaan kakku) voi maistua tätä tekelettä paremmalta! Nimittäin…

Tällä viikolla vietettyihin historiallisiin 25-vuotisjuhliini halusin leipoa synttärikakun itse, vaikka koko kaupunkimme täynnä herkkuleipomoita onkin. Perugian ja koko Umbrian vanhimman konditorian, vuonna 1860 perustetun Pasticceria Sandrin ikkunassa näin kuitenkin tämän satumaisen näyn:

Minun oli ehdottomasti saatava tuo vaaleanpunainen hörsökakku! Päätin, että 20 euroa maksava kakku saisi olla syntymäpäivälahja itseltä itselleni. Yksin en kuitenkaan kaikkea voisi syödä, joten tilasin kakun tietysti syntymäpäiväjuhliini myös muiden iloksi. 25-vuotisyntymäpäiviäni juhlittiinkin sitten tämän suklaa-kirsikkatäytteisen, vaaleanpunaisin suklaalastuin koristellun Sandri-kakun sekä itse tehdyn ”ainekset sekaisin ja uuniin” -porkkanakakun kanssa. Molemmat kakut maistuivat kansainväliselle vierasjoukolleni, mutta toinen kakku julistettiin ehdottomasti herkullisemmaksi: yksinkertainen, mutta rakkaudella leivottu porkkanakakku. Tässä siis resepti onnistuneisiin juhliin:

Uuninpellillinen porkkanakakkua

(Kakkuvuokaan leipoessa puolita ohje)

9 dl porkkanaraastetta

3 dl rypsiöljyä

6 kananmunaa

6 dl vehnäjauhoja

6 dl sokeria

2 tl ruokasoodaa

2 tl leivinjauhetta

(1 tl vaniljasokeria)

1 tl suolaa

reilusti kanelia

Kuorrutus:

400 g tuorejuustoa

muutama dl tomusokeria

ripaus vaniljasokeria

tilkka sitruunamehua

Paistaminen: 175 °C, noin 50 minuuttia

Raasta porkkanat. Vatkaa rikki munien rakenne ja sekoita joukkoon öljy sekä porkkanaraaste. Lisää taikinaan  keskenään sekoitetut kuivat aineet. Kaada leivinpaperilla päällystetylle uuninpellille tai voideltuun ja korppujauhotettuun kakkuvuokaan. Paista 175 asteessa noin 50 minuuttia tai kunnes haarukalla tai tikulla kokeillen kakku on kypsä myös keskeltä.

Anna kakun jäähtyä täysin ennen kuorruttamista. Kuorrutteeseen minulla ei ole tarkasti mitattua ohjetta, sillä oikea koostumus syntyy silmämääräisesti ja maistellen. Tavallisesti käytän kuorrutteen sekoittamisessa apuna sähkövatkainta, jotta saan rakenteesta tasaista, mutta tasaista kuorrutetta saa myös ilman: tuorejuustoa on helpompi sekoittaa, jos se ei ole ihan jääkaappikylmää ja notkeaa siitä saa viimeistään haarukalla voimakkaasti sekoittaen. Lisää tuorejuuston joukkoon tomusokeria siivilän läpi pieniä määriä kerrallaan ja sekoita hyvin. Lisää joukkoon myös ripaus vaniljasokeria sekä sitruunamehua makusi mukaan. Valmiissa kuorrutteessa saa olla inasen happamuutta. Levitä valmis kuorrute kakulle ja leikkaa kakkulevy leivoksiksi.

Tiramisukakku

Tähtikakussa on juhlan ainekset

Tämä herkullisen ja kauniin (vaikka itse sanonkin…) näköinen kakku koristi joulupöytäämme kotona Raumalla, jonne ehdin täältä Italiasta viettämään joulua. Minun on välillä naurettavan vaikeaa valita kakkua juhlahetkistä erityisimpiin. Toisaalta haluaisi kokeilla juhlan kunniaksi jotain uutta ja hienoa, ja toisaalta taas leipoa jonkun takuuvarmoista ikisuosikeista. Kahvipöydässä meillä on harvemmin vain yhtä lajia herkkua tarjolla, joten kokonaisuuttakin on mietittävä… Saattaa kuulostaa hankalalta, mutta suunnitteleminen on aika lailla yhtä hauskaa kuin itse leipominen ja syöminenkin!

Kakkuvalintaani ohjasi tällä kertaa niinkin hauska juttu, kuin kakun koristeluun tarkoitettu sabluuna, jonka sain ystäväni antaman ruokalehden mukana. Sabluunan avulla voi siis tehdä hienon tomusokeri- tai kaakaojauhekuvioituksen kakun pintaan. Sabluuna toi heti mieleeni ihanan suklaakakkumme, jonka suklaakuorrutteisen pinnan äiti on tavannut koristella tomusokerilla paperista leikattua sabluunaa tai piparkakkumuotteja apuna käyttäen. Viime hetkellä isosiskoni esitteli minulle kuitenkin Valion Tiramisukakun, jota hän oli itse ehtinyt jo kokeilla. Raikas rahkasta tehty kakku olikin sopivampi pari jo joulupöytään leivotuille taateli- ja maustekakulle. Tiramisukakku oli tietysti myös tavallaan ”tervehdys” Italiasta!

Tiramisukakun ehtii hyvin leipoa vielä uuden vuoden juhliin, sillä meilläkin kakku valmistui jouluaaton kahvipöytään vasta joulurauhan julistuksen jälkeen... Hyvin ehti hyytyä viileässä juuri neljässä tunnissa! Kakun pohjaan saa myös hyötykäytettyä viimeiset joulupiparit. Mikäli et omista hienoa sabluunaa koristelua varten, Valion sivulta voit tulostaa ja askarrella itsellesi kauniin paperisen sabluunan.

Tiramisukakku

Pohja:

185 g keksejä (meillä puolet joulupipareita ja puolet Dominoita)

30 g voita sulatettuna

Täyte:

4 liivatelehteä

2 dl kuohukermaa

2 purkkia Valion Tiramisu-rahkaa

2 rkl sokeria

1 tl vaniljasokeria

2 rkl vahvaa kahvia

Koristelu:

kaakaojauhetta

tomusokeria

Murskaa keksit ja sekoita keksinmurujen joukkoon voisula. Leikkaa leivinpaperista irtopohjavuokaan pohjan kokoinen pala ja painele keksiseos paperin päälle vuokaan. Laita pohja jääkaappiin odottamaan täytteen valmistumista.

Laita liivatteet kylmään veteen pehmenemään. Vatkaa sillä aikaa kerma vaahdoksi, ja tässä vaiheessa on myös hyvä sekoittaa joukkoon sokeri ja vaniljasokeri. Kaada rahka toiseen kulhoon ja sekoita rakenne tasaiseksi. Ota 2 ruokalusikallista kuumaa kahvia esimerkiksi kahvikuppiin ja liuota siihen pehmentyneet liivatelehdet. Sekoita kahvi-liivateseos rahkan joukkoon ohuena nauhana koko ajan sekoittaen. Kannattaa käyttää apuna sähkövatkainta ja pyytää vaikka jotakuta toista kaatamaan kahvia samalla kuin itse huolellisesti sekoittelee. Sekoita kermavaahto tämän jälkeen rahkan joukkoon. Itse käytin taas apuna sähkövatkainta hiljaisella teholla. Levitä täyte kakkupohjalle tasaisesti. Laita jääkaappiin hyytymän vähintään neljäksi tunniksi tai yön yli.

Irrota hyytynyt kakku varovasti vuoasta. Siivilöi kakun pintaan runsas kerros kaakaojauhetta ja tämän päälle tomusokerikuviot sabluunan avulla. (Oma kaakaojauhekerrokseni taisi olla liian ohut, sillä hienot tomusokeritähteni alkoivat kadota vähitellen kosteahkoon kakun pintaan. Varmuuden vuoksi kannattaa koristella kakku vasta juuri ennen tarjoamista.)

Onnellista uutta vuotta 2012 kaikille blogini lukijoille!

Tasavallan toscakakku

Valtakunta juhlii

Täällä Italian tasavallassa tapahtuu… Onnellisia asioita, jos keskiverto italialaiselta kysytään. ”Vihdoinkin, vihdoinkin hän on luvannut lähteä!” huokaisi italian opettajammekin viitaten tietenkin herraan, joka myös ”Euroopan parhaana poliittisena johtajana” tunnetaan. Lienee siis aihetta juhlaan.

Siellä kaukaisessa Suomen tasavallassa juhlitaan nyt kuitenkin ihan muita miehiä, rakkaita isäpappoja nimittäin. Isiä voi lahjoa monin eri tavoin, mutta oma lahjavinkkini on ehdottomasti herkullinen isänpäiväkakku. Mikäli yhtään tätä isäkäslajia tunnen, toscakakku on sille vastustamatonta herkkua.

Tasavallan toscakakku on tietysti ikisuosikkireseptiemme arvokkaimpia aarteita, todellinen äitini bravuuri. Toscakakku kuuluu meidän perheessämme yhtälailla sekä arkeen että juhlaan. Arkena äiti leipoo toscakakkua erityisesti hemmotellakseen: kun esimerkiksi itse tulen opiskelupaikkakunnalta kotiin viikonlopun viettoon, odottaa pöydässä aika usein vastapaistettu toscakakku. Ja kun arjen keskellä äiti sanoo haluavansa leipoa ”jotakin oikein hyvää”, tiedän, minkä reseptin hän ottaa esiin! Toscakakkua parempaa ”lohturuokaa” ei ole…

Mutta kuten sanoin, ei myöskään juhlaa ilman toscakakkua. Rippijuhlat, lakkiaiset ja syntymäpäivät on varmasti kaikki juhlittu toscakakun kanssa. Se yksinkertaisesti kuuluu kahvipöydän kattaukseen! On kuitenkin yksi tärkeä syy, miksi sukujuhlissamme toscakakkua on oltava tarjolla – setäni rakastaa sitä yli kaiken. Nimenomaan tätä äitini leipomaa versiota, mikään muu ei tule kuuloonkaan. Toscakakkua viedään aina myös mökkituliaisiksi sedän ja tädin kesämökille, ja sedän suorittama ensimmäisen palan leikkaus tietysti suuri ohjelmanumero. Setäni ja toscakakku kuuluvat niin kiinteästi yhteen, että lapsena luulin usein sedän olevan tulossa kylään, kun meillä leivottiin toscakakkua.

En tiedä, liittyykö toscakakku jollain tavalla Tosca-oopperaan tai Toscanaan, mutta sana on vienyt ajatukseni aina myös Italiaan... Itse leivoinkin toscakakkua ensimmäistä kertaa nimenomaan vähän ennen Italiaan lähtöäni. Kiiltävine toscakuorineen luulin kakun olevan vaikea tehdä, mutta väärässä olin. Se on myös yllättävän nopea tehdä: paistoaikoineen päivineen toscakakku on alle tunnin pikakakku.

Tasavallan toscakakku

2 kananmunaa

1 ½ dl sokeria

2 ½ dl vehnäjauhoja

1 ½ tl leivinjauhetta

½ dl maitoa

125 g voita

Kuorrutus:

50 g voita

1 rkl vehnäjauhoja

1 dl sokeria

½ dl kuohukermaa

70 g mantelilastuja

Paistaminen: 200 °C:ssa ensin noin 5–10 minuuttia, sitten 10–15 minuuttia

Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi. Lisää jauhot, joihin on sekoitettu leivinjauhe, maito ja voisula vuorotellen joukkoon kevyesti sekoittaen. Vuoraa kiinteäpohjainen, halkaisijaltaan 21 cm:n kakkuvuoka leivinpaperilla pohjasta ja reunoista. Kaada taikina vuokaan. Esipaistaa pohjaa 200 °C:ssa uuniin alatasolla 5–10 minuuttia. Ole tarkkana! Kakun pinnan tulee olla hieman ruskea, mutta ei liian tumma. Pinnan tulee olla myös ehdottomasti hyytynyt, muuten toscakuorrutus on mahdotonta levittää.

Valmista kuorrute pohjan paistuessa. Sulata voi kattilassa ja sekoita siihen sokerit ja vehnäjauhot huolellisesti. Lisää sen jälkeen kerma ja mantelilastut. Kiehauta. Levitä kuorrutus puolikypsän kakkupohjan päälle. Paista kakkua vielä uunin keskitasolla 10–15 minuuttia kunnes pinta on kauniin kullanruskea. Pysyttele uunin lähettyvillä, jottet paista liikaa. Kumoa kakku pois vuoasta, irrota leivinpaperit ympäriltä ja käännä oikeinpäin tarjolle.

Daim-kakku

”Niin, kyllä taas oli Nooran päivillä sukulaisia molemmilta puolilta sukua ja ihan isän Ruotsin serkkukin, että näin vaatimattomasti meillä!”

Nooran päivä on huomenna 11.7. Koska nimpparini sattuvat mukavasti keskelle kesän hulinoita, Nooran päivää onkin vietetty usein aika isolla joukolla tai juhlistettu tapahtumaa vaikkapa kesäteatterilla tai muulla ylevällä ohjelmalla. Tai niin ainakin itselleni kuvittelen, kun joku kokoontuminen on sattumalta taas oman nimipäiväni tienoilla… ;)

Tänään Rauma sai toimia ajomatkan välietappina parillekin autolliselle sukulaisia. Minulla oli myös yksi herkullinen kakkuresepti odottamassa koekäyttöä, joten mikäs siinä: vieraat + kakku + Noora = Nooran päivän vastaanotto! (Vaikkakin päivän etuajassa, mutta ketä kiinnostaa.)

Tämä vieras tuskin pahastuu kuvastaan blogissa

Daim-kakkua sain maistaa kesäkuun työpaikassani leikkausosaton kahvihuoneessa viimeisenä työpäivänäni. Työpäivä oli viimeinen myös monelle muulle, ja tuolloin kahvihuoneen pöytä notkuikin kaikenlaista tarjottavaa. Erään hoitajan tarjoamaa, tyttärensä leipomaa Daim-kakkua piti ottaa monta kertaa lisää, niin suloisen makuista se oli. Ja tietysti minun oli manguttava itselleni resepti… Laitetaan jälleen hyvä kiertämään!

Daim-kakku

Pohja:

200 g (puoli paketillista) Digestive-keksejä

75 g voita sulatettuna

2 rkl kahvia tai maitoa

Täyte:

2½ dl vispikermaa

1 dl sokeria

2 tl vaniljasokeria

1 levy (130 g) Panda-valkosuklaata

250 g maitorahkaa

2 rkl sitruunamehua

1½ pitkää levyä Daimia

4 liivatetta

½ dl kuumaa vettä

(jäljelle jäänyt puolikas pitkästä Daim-levystä koristeluun)

Murskaa Digestive-keksit, lisää murujen joukkoon voisula ja kahvi/maito. Leikkaa irtopohjavuoan pohjalle leivinpaperista pala. Painele muruseos vuoan pohjalle ja laita vuoka jääkaappiin odottamaan täytettä.

Laita liivatteet kylmään veteen pehmenemään. Vaahdota vispikerma ja lisää joukkoon sokerit. Sulata levy valkosuklaata miedolla lämmöllä mikrossa tai vesihauteessa. Sekoita sulatettu suklaa vaahtoon. Lisää joukkoon maitorahka ja sitruunamehu ja vatkaa hyvin sekaisin. Murskaa Daim pieniksi paloiksi ja sekoita täytteeseen. Kuumenna ½ dl vettä kiehuvaksi ja liuota liivatteet siihen. Vatkaa liivateliuos täytteen joukkoon ohuena nauhana koko ajan sekoittaen. Kaada täyte keksipohjan päälle ja tasoita pinta. Anna hyytyä jääkaapissa vähintään neljä tuntia tai mieluiten yön yli. Koristele esimerkiksi murskatulla Daimilla.

"Se on Nooran elämää se!"

No ei toi vene liity tapaukseen…

Nooran raparperikakku

Äidin kasvimaalla, raparperin alla...

... oli tällainen herkkulöytö!

Raparperimätäs takapihallamme tuottaa taas kirpeää satoaan. Meillä on leivottu tänä keväänä jo useita iki-ihania raparperikeikauksia ja kokeiltu paria uuttakin raparperiohjetta. Minulla on ollut tavoitteena löytää jokin superhyvä uusi raparperiresepti ja lopulta pienen soveltamisen jälkeen se löytyikin.

Viime kesätyöpaikkani kahvihuoneessa joku tarjoili todella herkullista pehmeää raparperikakkua. Olin ottanut ohjeen talteen, mutta en tainnut ehtiä kokeilemaan sitä viime vuonna. Nyt kaivoin reseptin uudelleen esiin. Alkuperäiseen herkut.netistä printattuun reseptiin tein pieniä muutoksia: lisäsin vähän omia mausteita taikinaan ja tein taikinan muutenkin hieman omalla tyylilläni. Lopputuloksena oli juuri toiveideni mukainen ihana raparperikakku, joka oli kaiken lisäksi todella nopea ja helppotekoinen. Suosittelen!

Nooran raparperikakku

2 kananmunaa

2 dl sokeria

1 dl maitoa

1 dl kermaa

1 dl voisulaa

4 dl vehnäjauhoja

2 tl leivinjauhetta

1 tl kardemummaa

1 tl vaniljasokeria

Päälle:

5 dl raparperia kuorittuna ja pilkottuna

50 g pehmeää voita

1 dl vehnäjauhoja

1 dl sokeria

Paistaminen: 200 °C, 30–40 minuuttia

Vaahdota kanamunat ja sokeri. Lisää vaahtoon ensin nestemäiset ainekset ja sitten yhteen sekoitetut kuivat aineet. Pingota leivinpaperi suuren irtopohjavuoan pohjan ja reunojen väliin, voitele vuoan reunat ja kaada taikina vuokaan. Ripottele pinnalle raparperipalat. Nypi päällyksen pehmeä voi, vehnäjauho ja sokeri murumaiseksi seokseksi ja ripottele raparperipalojen päälle. Paista 200 °C:ssa noin 30–40 minuuttia. Nauti kanelilla ja sokerilla maustetun kermavaahdon kera.

Onko teillä muuten vinkkejä siihen, miten raparperin saisi tuottamaan käyttökelpoista satoa mahdollisimman pitkälle kesään? Alkukesän tiuhan sadonkorjuun jälkeen meidän raparperimme tuottaa melko puisevaa vartta. No, toisaalta raparperin kuuluukin olla kausiherkku ja kesän edetessä siirrytään aina uusiin satoihin. Meille on ostettu jo pari mansikkaroppostakin, esimakua Espanjasta ennen Suomen satokautta.

Äidin suunnittelema ja kuvaama tarjoiluehdotus

Voi, miten ihanalta tuntuu viettää kesää jälleen omassa paratiisikaupungissani Raumalla. Kesäisen Rauman aion esitellä teillekin tänä kesänä, sillä viime kesänä se jotenkin jäi. Oma kesäni sujuu tänä vuonna kyllä täysin työn merkeissä, mutta toisaalta odotan suurella innolla ja oppimishalulla kahta tämän kesän työtäni. Pitkän aherruksen jälkeen minulle on luvassa ainutlaatuinen palkinto syksyllä, ja sitä ajatellen jaksan kyllä ahertaa vaikka niska limassa. Tähän palkintoon pääsette tutustumaan tekin sitten blogini myötä, mutta pidetään teitä lukijoita (lukuun ottamatta jo asialla toitottamaani lähipiiriä) vähän jännityksessä. ;)

Alkavan kesän terveiset Raumalta!

Suklaakakku sukupolvelta toiselle

Vanhassa vara parempi

Minulla on tänään syntymäpäivä. Täytän kauhistuttavat 24 vuotta. Ikäloppuiset, mummelinharmaat, raihnaiset 24 vuotta. Aaaarrggghhhh!

Kunhan pelleilen! :)

En siinä, etten täyttäisi 24 vuotta vaan siinä, että 24 on mielestäni loistava ikä, ei mummelin vaan nuoren naisen ihana ikä. Iän karttuminen tapahtuu mielestäni tietyllä tavalla hyppäyksittäin. Esimerkiksi täysi-ikäistymisen ja pesästälennon ikävuodet 18 ja 19 ovat suunnilleen sama asia, samoin aikuisuuden opettelun vuodet 20–23. 24-vuotiaana hypätään uusiin nuoren aikuisen ikävuosiin, ehkä tuonne 27-vuotiaaksi asti. Takana on itsensä etsiminen, edessä uudet jännittävät asiat.

Vanheneminen on outo tapahtuma. Ikää karttuu, mutta aina vain minusta on tuntunut samalta Nooralta. Toisaalta, kun tarkastelee itseään ajassa taaksepäin, huomaa kummasti viisastuneensa aiemmista vuosista. En ole kyllä varma, kuinka paljon tästä karttuneesta viisaudesta on jälkiviisautta. Aika paljon varmaankin.

Ikään ja vanhenemiseen suhtaudutaan intohimoisesti. Lapsena jokaista ikävuotta odotti kuin kuuta nousevaa, nuorena ajan haluaisi pysäyttää ja vanhana ikä kuuluu salata. Omat 24 ikävuottani kirvoittavat mielipiteitä: ”Sä oot jo niin vanha, ai kauheeta!” ”Oi, niin nuori!” Lääkärikoulussa eräs gynekologi opetti meille, että nainen on 21-vuotiaana parhaassa iässä. Sen jälkeen tapahtuu rupsahtaminen. Välittömästi. Kyseinen naisgynekologi kuvasi, miten omana 22-vuotissyntymäpäivänään hän suorastaan tunsi, miten suuri rupsahduksen aalto pyyhkäisi läpi hänen ennen niin hehkeän kroppansa. Oi voi. Minun mielestäni hän oli edelleen oikein vetävän näköinen… Mutta luojan kiitos, meillä on neurologiaa tänä keväänä. Hermoston kehitystä tarkastelevat asiantuntijat antavat nimittäin vanhenemista pelkääville vähän enemmän armoa. En nyt muista tarkkaa ikää, mutta minullakin on vielä aika kauan aikaa muokata hermoverkkojani. Vai onko niin, että ulkoinen rupsahdus tapahtuu 21-vuotiaana vaikka sisäinen kauneus vasta lähestyy huippuaan? Olen kuitenkin täysin eri mieltä nuoruuden ja ulkoisen kauneuden suhteen: mielestäni kauneus ehdottomasti jalostuu iän myötä. Ja mitä muuten veikkaatte 21-vuotiaan ja 24-vuotiaan tyytyväisyydestä omaan ulkonäköönsä? Jep, se on noususuhdanne.

Kaikki tämä 21-vuotiaan hehkeys on mennyttä... Carolan CD on onneksi vielä tallella!

Eiväthän ne rypyt meitä oikeasti pelota. Vuodet tuovat nimittäin vääjäämättä vastaan muutoksia omassa elämässä ja kaikki uusi vähintäänkin jännittää, joskus jopa pelottaa. Omat ikätoverini tuntuvat murehtivan elämässä tiettyyn ikään mennessä saavutettuja asioita. Minulla oli viime syksynä ala-asteen luokkakokous ja siellä muisteltiin ala-asteikäisinä tehtyjä kuvitelmia elämästämme vuoden 2010 luokkakokouksessa. Perhe, lapsia, työ, kartano… No, lapsosia muutamalla olikin, joku oli ehkä jo työelämässä, mutta suurimmaksi osaksi olimme edelleen koulun penkillä istuvia pikku nassukoita. Kartanoistakin oli kuulemma vielä rakennussuunnitelmat hyväksymättä. Pettymysten pettymys! Minun on kuitenkin tunnustettava, etten ole koskaan ajatellut elämääni samanlaisella suunnitelmallisuudella. Toki minullakin on aina ollut haaveita siitä, mitä sitten isona haluan tehdä ja mitä elämääni kuuluu tai ei kuulu. Mutta aikarajaa ei ole! Kumma kyllä, suunnitelmat myös tuppaavat muuttumaan tiheästi. Ehkäpä onni voi olla muutakin kuin kartano tai kaksi lasta ja koira… Onnellisuus on ainoa asia, jota minä elämältäni loppujen lopuksi toivon. ”Pitää tehdä sitä ja tätä, ettei vanhana tarvitsisi keinutuolissa sitten harmitella” sanoo moni. Mutta tiedättekös mitä? Kuulin jostakin, että kun vanhoilta ihmisiltä on kysytty, mitä asioita he katuvat tai olisivat halunneet tehdä toisin elämässään, toivovat he vain, että olisivat olleet vähemmän kunnollisia! Kyllä vanha on viisas, ei voi muuta sanoa.

Viisautta on kätketty myös isoäitien keittokirjoihin. Jostakin sellaisesta on peräisin myös meidän perheemme suklaakakkuklassikko, jonka vertaista ei ole toista. Kun oma äitini oli suurin piirtein minun ikäiseni opiskelijatyttö, oli hän tutkimusapulaisena yliopistolla. Eräs ryhmän tutkijoista tarjosi kerran tätä suklaakakkua koko porukalle. Ohjeen tämä herra oli kaivanut jostain ikivanhasta leivontakirjasta. Resepti meni heti jakoon ja nykyisin kakkua leipoo jo uusi sukupolvi. Ja aina, kun kakkua tarjoaa, kaikki haluavat reseptin. Näin kävi viimeksi joulun alla, kun tarjosin suklaakakkua työkavereilleni sairaalassa. Joskus joku tunnistaa kakun mausta: ”Tämähän on se isomummun suklaakakku!”

Suklaakakku

5 rkl kaakaojauhetta

2 dl kermamaitoa (puolet kermaa ja puolet maitoa)

2 dl sokeria

150 g voita

2 kananmunaa

2 ½ dl vehnäjauhoja

1 rkl vaniljasokeria

1 ½ tl leivinjauhetta

suklaakuorrutus:

puolet maitosuklaata

puolet taloussuklaata

loraus kermaa

kermavaahtoa tarjoiluun

Paistaminen: 175 °C, noin 40 minuuttia

Hämmennä kaakao, kermamaito ja puolet sokerista sekaisin kattilassa. Seos saa kiehua, jonka jälkeen se jäähdytetään. Vaahdota voi ja sokeri ja vatkaa kananmunat vaahdon joukkoon yksitellen. Lisää kaakaoseos taikinaan. Sekoita keskenään vehnäjauhot, vaniljasokeri ja leivinjauhe ja lisää taikinaan. Kaada taikina voideltuun ja korppujauhotettuun noin kahden litran vetoiseen pyöreään vuokaan (matala kakkuvuoka tai reikävuoka). Paista 175 °C:ssa noin 40 minuuttia. Kumoa kakku ja anna jäähtyä. Tee halutessasi kakulle suklaakuorrutus yhdistämällä sama määrä maito- ja taloussuklaata kulhoon, lisäämällä joukkoon loraus kermaa ja sulattamalla mikrossa. Sekoita kuorrute tasaiseksi ja levitä kakulle. Tarjoa kakku löysän kermavaahdon kanssa. Kuorrutuksista ja kermavaahdosta huolimatta kakku on erinomaista myös sellaisenaan kahvikakkuviipaleina.

Teitä hämätäkseni poseeraan ylimmässä kuvassa suklaakakun kanssa 23-vuotissyntymäpäivilläni, siis tasan vuosi sitten. Ulkonäköasioihin palatakseni, tiedättekös mistä sitä sitten tietää tulleensa vanhaksi?

 

Siitä, että aamunaama kestää koko päivän.

Eipä kestä vielä, ähäkutti!

Ranskalainen suklaakakku

Ranskattaria, elämän(tapa)opetuksia ja parempia uuden vuoden lupauksia

Vuosi vaihtui Raumalla ranskalaisissa tunnelmissa. Meillä on ollut tapana juhlistaa uuden vuoden vaihtumista naapurin ystäväperheemme kanssa herkkujen ja tinan valamisen merkeissä. Koska naapurimme ovat istuneet meillä iltaa jo lukemattomia kertoja, on hauskaa miettiä illan ympärille joskus jokin teema. Tällä kertaa idea lähti äitini leipomasta ranskalaisesta kinkkupiirakasta. Ranskalaiset itse syövät uutena vuotena yleensä mereneläviä, joten teimme ajatuksen innoittamana myös savulohi- ja raputäytteisiä tuulihattuja. Raumalaisesta Ruokapuoti Lumosta pöytään löytyi herkullisia ranskalaistyyppisiä juustoja ja leipää. Jälkiruokana tarjoilimme crème brûléetä. Myöhemmin vuoden vaihduttua nautimme kahvin kanssa vielä ranskalaista suklaakakkua ja macaroneja. Ranskalainen suklaakakku lumosi meidät kaikki heti ensimmäisestä suupalasta. Kovin montaa suupalaa kakkua ei tosin pystykään syömään, niin täyteläistä se on. Kakku on sisältä valuvan suklainen: tässä taitaa siis olla myös se kauan etsimäni täydellinen mutakakku! Ohje löytyi Dansukkerin sivuilta nimellä Vappu Pimiän ranskalainen suklaakakku.

Savulohi- ja raputäytteiset tuulihatut, taustalla kinkkupiirakkaa

Ranskalaista iltaa suunnitellessamme päädyin selailemaan ideoita eri foorumeista, myös kirjasta nimeltä Ranskattaret eivät liho. Ranskalaisten reseptien ohella kirja pureutuu nimensä mukaisesti kysymykseen, miksi ranskattaret, nuo kulinarismin ja muiden elämännautintojen keskellä elävät naiset, eivät kärsi liikakiloista. Se jos mikä tuntuu olevan tällä hetkellä kiinnostavaa – ainakin päätellen naistenlehtien tammikuisesta kestoteemasta. Ranskattaret eivät liho on ainoa ”laihdutusopas”, jonka olen koskaan lukenut, mutta uskallanpa veikata, että se on myös paras olemassa oleva. Ostin kyseisen pokkarin sen sisällöstä mitään tietämättä muutama vuosi sitten lentokentältä – en laihdutusoppaaksi vaan hauskan nimensä perusteella viihdyttäväksi matkalukemiseksi. Nimenomaan sellaista se onkin. Ranskalaislähtöinen kirjailija Mireille Guiliano kertoo koukuttavasti oman tarinansa Amerikassa vietetyn vaihto-oppilasvuoden aikana kertyneistä lisäkiloista, niistä eroon pääsemisestä ja palaamisesta takaisin ranskalaiseen tasapainoon: elämäntapaan, jossa saa syödä mitä haluaa ilman että se näkyy painossa. Kirjallaan Guiliano haluaa levittää sanomaansa kaikille länsimaisille naisille, jotka eivät omaa tasapainoaan ole vielä löytäneet. Ja kuten arvata saattaa, kysyntä neuvoille on suuri. Hauskan kerronnan ja ranskalaisten reseptien vuoksi voin suositella kirjaa kyllä kaikille muillekin kuin tasapainonsa etsijöille!

Yhteiskunnassamme ei ole pulaa herkullisesta ruuasta ja niinpä jokainen hiukankin mielihaluja omaava (lue: terve) aikuinen ihminen joutuu tiedostamaan, millaista ruokafilosofiaa elämässään noudattaa. Mielestäni juuri filosofiassa on painonhallinnan avain, ei joulun jälkeen, ennen bikinikautta, grillikauden jälkeen tai ennen pikkujoulumekkoon ahtautumista tapahtuvissa pikaratkaisuissa ja kuureissa. Ranskattaret eivät liho tarjoaa oman erinomaisen filosofiansa, mutta seuraavaksi ajattelin esitellä omat elämäntapaoppini. En ole keksinyt ruutia uudelleen (vai miten se sanonta meni), mutta seuraavat ajatukset ovat taatusti toimivampia pidemmän päälle kuin yksikään ihmedieetti!

1. Kohtuus kaikessa. Tämän lauseen olen oppinut äidiltäni jo varhaislapsuudessa ja näin vanhemmalla iällä ole todennut, että kaikki ajatukset painonhallinnassa (tai elämänhallinnassa yleensäkin) palaavat näihin kahteen sanaan. Äitini on kertonut, että samaa ajatusta viljeli myös neuvolajärjestelmän kehittäjä Arvo Ylppö. Hän piti tärkeänä esimerkiksi sitä, että ihminen saa herkutella vaikka joka päivä! Siis kohtuuden rajoissa tietenkin. Myös ranskattarien salaisuus perustuu kohtuus kaikessa ajatukseen: mitä vaan voi syödä, myös ranskalaisia suklaakakkuja, kunhan määrä on kohtuullinen. Kohtuus kaikessa on sisäänrakennettu meihin, mutta jostain syystä se on älyttömän helppo unohtaa. Myös laihduttajan on muistettava kohtuus: radikaalit laihdutusruokavaliot, herkkulakot ja kuntokuurit saattavat aiheuttaa hetkellisen painonpudotuksen, mutta johtavat lopulta entistä suurempaan romahdukseen kehon ja mielen väsyessä. Kohtuus on toteutunut, kun sekä mieli että keho voivat hyvin. Pyrkikäämme siihen.

Pullataikinan ahmiminen varhaislapsuudessa on klassinen tapa oppia, mitä kohtuus tarkoittaa

2. Tasapainota. Tämän salaisuuden olen oppinut ranskattarilta. Joka päivä ja joka ruokahetki ei ole samanlainen, toisinaan tulee syötyä raskaammin, toisinaan kevyemmin. Tasapainottelu on ratkaisu heilahduksiin. Kirjailija Guillianon sanoin: ”Kun lisäät nautinnon jonnekin, tee toisaalla vastaava vähennys. -- Jätä cocktail väliin. Ojenna leipäkori eteenpäin.” Tämän ranskattaret kuulemma osaavat luonnostaan, mutta meillä muillakin on onneksi mahdollisuus oppia jekuttamaan itseään. Keskeistä tasapainotuksessakin on taas kohtuus, niin nautinnoissa kuin vähennyksissäkin.

3. Syöminen on tehokkain tapa vaikuttaa painoon. Tämän, jos minkä, olen oppinut lääkärikoulussa. Millään muilla tekijöillä kuin syömisellä on hyvin vähän vaikutusta siihen, lihooko vai laihtuuko ihminen. Kannattaakin siis kertaalleen pohtia millaista ruokaa syö ja kuinka suuria ovat annoskoot. Säännöllinen liikunta lisää tietysti energiankulutusta, mutta jos aikoo polttaa ylimääräisen herkkuhetken sisältämän energian urheilemalla, vaatii se aikamoisen treenin. Tämän kammottavan totuuden voi havaita esimerkiksi kalorikulutusta mittaavalla juoksumatolla. Mutta vielä energiansaannin merkityksestä: ylipainolla on tietenkin taipumusta kertyä enemmän tietyissä elämänvaiheissa, mutta elimistön tuottamat hormonit tai tietyt lääkeaineet eivät itsessään sisällä ylimääräistä energiaa. Ne voivat lisätä ruokahalua, mutta syöminen on tahdonalaista toimintaa ja ylipainon kertymiseen on siis mahdollista itse vaikuttaa. ”En syö mitään ja silti lihon” ei onneksi voi olla totta.

"Omena päivässä pitää lääkärin loitolla. Ja syökää myös särkeä, se kasvattaa järkeä!" asiantuntija neuvoo uusien tutkimustulosten valossa.

4. Ruoka ei syömällä lopu. Tämän lauseen opin jostakin naistenlehdestä. Kumma kyllä niistä voi joskus oppia jotain muutakin kuin vippaskonsteja! Entisaikojen ruokapulat ovat jättäneet meihin länsimaisiin ihmisiin selvästi jälkensä, sillä jokin vietti komentaa meitä syömään jätemyllyn lailla kaiken mitä vastaan tulee. Kauniimmin sanottuna: ruokaa ei tarvitse ottaa lisää vain siksi, että sitä on jäljellä, viimeistä kakunpalaa ei tarvitse syödä pois kuleksimasta tai lasten lautasilta ei tarvitse kerätä tähteitä äidin ja isän lautaselle. Meidän yhteiskunnassamme ruokaa nimittäin ilmestyy jostakin jatkuvasti lisää tuhottavaksi! Niin, kunpa voisimmekin selvitä tästä epäkohdasta jakamalla kaiken ylimääräisen ruuan nälänhädästä kärsiville maille. Ennen kuin painonhallintafilosofiani eksyy aiheesta, palataan asiaan: syö vain sen verran, että olet kylläinen.

5. Valintojen maailma. Nimestään huolimatta tämä kohta ei liity Kummeliin vaan valintoja oppii tekemään vain valitsemalla itse. Lapsena minussa herätti suurta ihmetystä, jos vaikkapa juhlissa karkkia tarjottaessa osa aikuisista kieltäytyi ottamasta herkkupalaa. Nyt aikuisena olen alkanut tehdä omia valintojani tässä yltäkylläisyyden maailmassa. Olen huomannut, etten oikeastaan edes pidä karkista – miksi sitä siis automaattisesti söisin? Suklaa on suurinta herkkuani, mutta senkään antama nautinto ei lisäänny muutaman palan jälkeen. Samoin pienempi kakunpala antaa yhtä suuren ilon kuin suurempikin, mutta kohtuullinen herkuttelu ei vaadi jälkikäteen sen kummempia tasapainottelujekkuja. Sipsejä voisin vetää vaikka kuinka, mutta olen todennut, etten ahmi niitä hyvän maun vaan kummallisen sipsien laukaiseman himon vuoksi. Muutama sipsi siis riittää, jos parempaakin ruokaa on tarjolla. Kuten jo totesin, mieliteot ovat terveitä ja olisi kohtuutonta olla toteuttamatta niitä – niin, kohtuuden rajoissa. On myös tärkeää osata tulkita itseään: jos elimistö huutaa vaikkapa lakritsia, on sitä silloin syötävä. (Äkillisessä lakritsinhimossa on muuten yleensä kysymys alhaisesta verenpaineesta – lakritsi nostaa verenpainetta, joten tarpeet myös perustuvat johonkin.)

Aika paha tämä valintojen maailma! Maistellaan siis kaikilta lautasilta.

6. Elä niin kuin haluat ja ole tyytyväinen lopputulokseen. Veikkaanpa, että useimpien ihmisten ihanteena ei ole elää kurissa ja nuhteessa vaan noudattaa perusterveellisiä, helppoja elämäntapoja. Mikäli niiden tuottama lopputulos ei silmää miellytä, vika on silmässä (valitettavan usein juuri omassa) eikä kropassa. Pari vuotta sitten kävin mallikoulua, jossa opin muutamia hyviä juttuja elämää varten. Paras oppi oli naisellinen ja näyttävä, lantion keikkumaan saava kävelytyyli. Toiseksi paras oppi oli se, että aliravituimmatkin neitokaiset ovat liian paksuja Milanon ihannemittoihin. Aina siis löytyy joku standardi, jonka mukaan olet väärän kokoinen – parasta pitää huolta, ettei moinen standardi ei ole omasi! Pitäköön Milano siis kutistuneen mittanauhansa. Voin kertoa vielä pienen käytännön esimerkin omasta elämästäni. Olen viime aikoina joutunut viikkaamaan kasaan paljon vanhoja lempivaatteitani, koska peffani en enää mahdu niihin. Tapaus ei kuitenkaan kerro juurikaan muusta kuin naisen biologian riemuvoitosta, joten iloitkaamme siitä. En siis ajatellut aloittaa uutta vuottani terveydelle vaarallisella elämäntapamuutoksella vaan ostamalla uusille mitoilleni uusia vaatteita. Aika mukavaa ongelmanratkaisua. Veikkaanpa, että monen muunkin ”ulkonäköpulmat” ratkeaisivat ripauksella tervettä itserakkautta. Eihän se toki aina näin helppoa ole, enkä usko, että myöskään omat ”naisen biologian riemuvoittoni” jäävät tähän. Juuri katsomassani vanhassa Sinkkuelämän jaksossa (se on muuten varmasti opettavaisin tv-ohjelma, mitä koskaan on tehty) Samantha ei suostu muiden naisten tapaan keksimään yhtään vikaa ulkonäöstään: ”I happen to love the way I look!” eli "Satun rakastamaan sitä, miltä näytän!" Tuon ilmauksen sisäistäminen olisi monelle muullekin paras uuden vuoden tavoite!

"Ai näyttää hyvältä? Hei kiitti!"

Hei hei vaan, nyt sitä suklaakakkua! Tärkeintä tämän kakun leipomisessa on tarpeeksi vahva suklaa (tavallinen taloussuklaa on aivan liian mietoa!) ja tarpeeksi lyhyt paistoaika.

Ranskalainen suklaakakku

200 g voita

200 g vahvaa tummaa suklaata (esim. 70 % kaakaota)

2 dl sokeria

4 munaa

3½ dl vehnäjauhoja

Paistaminen: 225 °C, 10–15 minuuttia

Sulata voi ja suklaa mikrossa. Anna jäähtyä hieman. Vatkaa munat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Yhdistä voi-suklaaseos munasokerivaahtoon. Lisää vehnäjauhot kääntelemällä, älä vatkaa. Kaada taikina voideltuun ja korppujauhotettuun pyöreään irtopohjavuokaan. Paista kakkua 10–15 minuuttia 225-asteisessa uunissa. Kakun kuuluu jäädä keskeltä valuvan raa'aksi, joten ota kakku pois heti, kun sen pinta on kypsynyt, mieluummin liian aikaisin kuin liian myöhään. Tarjoile kakku löysän kermavaahdon kera.

P.S. Uusi vuosi, uudet kujeet: Koska blogitekstini sisältävät paljon muutakin tarinaa kuin vain reseptejä, lisäsin uuden vuoden uutuutena varsinaisen otsikon alle pienen tekstiä luonnehtivan alaotsikon.

Maustekakkuset

Harvalla tuskin on enää ennen joulua aikaa surffailla ruokablogeissa uusia jouluruokaohjeita etsimässä. Tämä maustekakkuohje on omassa käytössäni kuitenkin ympäri vuoden, joten sitä passaa kyllä leipoa vielä joulukiireiden jälkeenkin. Ohje on peräisin kirjasta nimeltä Suuri Leivontakirja – Kotilieden parhaat leivonnaiset. Leivontakirjassa ohje on nimellä Maijan maustekakku ja reseptin lähteeksi ilmoitetaan Maija Niinistö Kärkölästä. Maijan maustekakku on oikeastaan aika merkittävä kakku omassa leipomishistoriassani, sillä tämä taisi olla ensimmäinen kakku, jonka ihan itse ja omatoimisesti joskus ala-asteikäisenä leivoin. Valitsin ohjeen tuolloin leivontakirjasta ihan vain nimen perusteella, koska se oli kaima bestikseni kanssa. Kakussa on nimen lisäksi kaikki muukin kohdallaan, ja resepti onkin säilynyt suosiossani pikkutytöstä asti. Tämä on myös niitä harvoja perheemme ikisuosikkireseptejä, jotka eivät ole alkujaan äitini löytämiä. Taidan muutenkin olla perheessämme ainoa, joka tätä maustekakkua on koskaan leiponut. Kaikki sitä kyllä rakastavat syödä!

Me täällä Raumalla olemme olleet joulutunnelmissa jo alkuviikosta lähtien. Kinkkukin on jo syöty! Joulu ei suinkaan ole osaltamme vielä ohi, oma joululomanikin alkoi varsinaisesti vasta tänään puoliltapäivin. Tänä vuonna aloitimme joulun juhlimisen hyvissä ajoin siksi, että isosiskoni ja hänen miehensä kävivät meillä jo nyt pari päivää ennen pyhiä. Söimmekin heidän kanssaan kunnon jouluillallisen laatikoineen ja kinkkuineen. Nälkäisiksi emme jää kuitenkaan aattonakaan, sillä käytin kaksiosaista juhlimista hyväkseni ja ehdotin kalkkunaa aattoillan joulupöytään. Ehdotukseni hyväksyttiin yksimielisesti ja puolikas savustettu kalkkuna onkin jo odottamassa huomista. Kalkkuna joulupöydässä on meidän perheellemme täysin uusi juttu ja hyvin harvassa ovat ne muutkin kerrat, jolloin kalkkunaa olen jossain muodossa muulloinkaan päässyt maistamaan. Perinteisemmillä jouluruuilla jo herkutelleena taidammekin taikoa joulupöytään jotakin muutakin uutta.

Palataan kuitenkin vielä takaisin alkuviikon juhlintaan, jotta pääsemme vielä joskus takaisin maustekakkuunkin. Isosiskoni ja lankoni eivät saapuneet Suomeen ja Raumalle kahdestaan vaan heillä on mukanaan lankoni kiinalainen opiskelukaveri ”Ray” Edinburghista. Hän oli hyvin innoissaan saadessaan viettää joulun Suomessa ja kukapa ei olisi varsinkin nyt keskellä täydellisen valkeaa joulua. Ray oli päässyt tällä reissullaan kiertämään jo monta Suomen kaupunkia ja tietysti hän sai myös kattavan esittelyn Raumasta. Harvinainen vieras piti esitellä tietysti myös raumalaisille ja meille saapuikin maanantai-iltana koko naapurin ystäväperhe tapaamaan uutta tuttavuutta sekä tietysti jälleennäkemään kauan poissa kotoa olleet isosiskoni ja hänen miehensä. Tuolloin maanantai-iltana vietimmekin porukalla ihanaa iltaa glögin ja herkkujen äärellä jo täyteen joulukuntoon koristellussa kodissamme.

Olin äidin kanssa leiponut sekä suolaisia että makeita pikkupaloja tarjolle. Olin aiemmin bongannut Chocochili-blogista ihanan näköiset jouluiset pikkukakut ja ajattelin leipoa niitä illanviettoomme. Blogissa ei ollut kuitenkaan ollenkaan ohjetta kakkusiin, joten päätin toteuttaa kakkusista vain sen mitä näin eli kauniin ulkonäön kuorrutuksineen ja piparikoristeineen. Söpöt jouluiset muffinssivuoat olin ostanut Indiskasta. Joulukakkusista puuttui enää vain itse kakku ja keksinkin toteuttaa ohjeen käyttämällä tuttua ja ihanaa Maijan maustekakkua. Tällä kertaa siis kaadoin kakkutaikinan kakkuvuoan sijasta muffinssivuokiin ja lyhensin vain paistoaikaa. Ohjeesta löytyy vinkit sekä kakkuun että kakkusiin koristeluineen.

Maijan maustekakku tai 24 pikkukakkusta

250 g voita

3 dl sokeria

1 ½ dl maitoa

3 kananmunaa keltuaisiksi ja valkuaisiksi eroteltuna

3 tl vaniljasokeria

3 tl kanelia

3 tl leivinjauhetta

4 dl vehnäjauhoja

Paistaminen: Kakku 50-60 minuuttia, kakkuset 20-30 minuuttia, 180 °C

Sulata voi, jäähdytä ja lisää siihen sokeri, maito ja keltuaiset. Sekoita keskenään vehnäjauhot, mausteet ja leivinjauhe ja lisää seos taikinaan. Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi ja sekoita lopuksi taikinaan. Kaada taikina voideltuun ja korppujauhotettuun kakkuvuokaan tai muffinssivuokiin. (Vinkki: Paperiset muffinssivuoat kannattaa aina asettaa muffinssipellin koloihin tai alumiinisiin tai silikonisiin muffinssivuokiin kauniin muotoisten kakkusten aikaansaamiseksi.) Paista kakkua 50-60 minuuttia ja kakkusia 20-30 minuuttia 180 °C:ssa.

Koristele jäähtynyt suuri maustekakku tomusokerilla tai sulatetulla suklaalla. Paras suklaakuorrutus tulee seoksesta, jossa on puolet tummaa suklaata ja puolet maitosuklaata sekä loraus kuohukermaa. Pikkukakkusten koristeluun tarvitset sokerilla, vaniljasokerilla ja kanelilla maustettua ja melko kovaksi vatkattua kermavaahtoa (vispi- ja kuohukerma käyvät yhtä hyvin). Pursota kermavaahto kauniiksi keoiksi kakkusten päälle. Aseta koristeeksi pieni piparkakkusydän. Joulunajan ulkopuolella yksityiskohdaksi voi asettaa vaikka pienen pätkän kanelitankoa tähän tyyliin. 

Seuraavien kuvien myötä haluan toivottaa kaikille blogini lukijoille oikein ihanaa joulua!

Tämän joulun suosikkipiparini: sirkusnorsu

Aatonaaton yllätystiernapojat