Italian ruokien jälkeen

Italiassa vietettyjen kahdeksan kuukauden + yhden viikon jälkeen on aika koota yhteen ja tallentaa muistiin hieman italialaisia ruokakokemuksiani kyseiseltä ajalta. Edellisen loka-toukokuun siis vietin Keski-Italian Umbriassa, sen pääkaupungissa Perugiassa, italian kieltä ja kulttuuria opiskellen. Plus yksi viikko taas oli heinäkuun alussa viettämäni lomaviikko itäisessä Sisiliassa lähellä Taorminaa.

Lihakaupan edessä Umbrian Norciassa

Umbriaa en valinnut Italian vuoteni kohteeksi millään tavalla ruokakulttuurin perusteella vaan nimenomaan Perugian erinomainen kieliylipisto ajatuksissani. Kahdeksan kuukauden aikana ehdin kuitenkin tutustua Umbrian ruokakulttuuriin erinomaisesti. Vuoristoista Umbriaa kutsutaan Italian vihreäksi sydämeksi, joten sillä on ruokapöytiin monenlaista annettavaa. Umbrian ehdottomia tunnustuotteita ovat oliivit ja erityisesti oliiviöljy (onhan oliivipuu myös Umbrian alueen tunnuspuu), viinit, juustot, pavut, tryffelit, lihat, leikkeleet ja makkarat.

... ja lihakaupan sisällä

Alkupalalajitelma Umbrian tyyliin

Papupadat porisemaan

Tryffelipastaa

Torta al testo oli ensimmäisiä vastaani tulleita Umbrian ruokia:

ohutleipää erilaisin täyttein, tässä pinaattia ja juustoa sekä ilmakuivattua kinkkua

Italiassa vietettyjen kuukausien aikana huomasin käytännössä todellakin sen, mitä olin aiemmin Italian ruokakulttuurista oppinut: Italiassa keskitytään paikallisuuteen. Asuessani Keski-Italiassa meren ulottumattomissa ei esimerkiksi herkkuruokaani kalaa näkynyt vuoden aikana lautasella juuri ollenkaan, vaikka normaalisti Suomessa asuessani syön sitä ainakin sen suositellun 2-3 kertaa viikossa. Vaikka raaka-aineita olisikin tuotu muualta, oli ruoka myös aina italialaiseen tapaan valmistettua. Vuoden aikana oli monta tilannetta, jolloin minun piti kuvailla suomalaista keittiötä ja koin sen hieman hankalaksi sen vuoksi, että Suomessa me syömme tavallisesti hyvin kansainvälisesti. Toki meilläkin on omat paikalliset erikoisuutemme ja suomalainen ruoka kiteytyy usein esimerkiksi puhtaan luontomme antimiin, mutta harva silti syö lähes päivittäin karjalanpaistia tai lapskoussia, hirvipaistia tai metsän marjoja. Italiassa arvostukseni lähellä tuotettua ruokaa kohtaan ehdottomasti kasvoi, mutta samalla heräsi myös uudenlainen ylpeys suomalaisten ruuanlaittajien joustavuutta ja avoimuutta kohtaan. Sillä ihan oikeasti, aina samankaltaiseen (olkoonkin vaikka kuinka hyvään) ruokaan kyllästyy!

Heinäkuun alun Sisilian loma tarjosi taas aivan uudenlaisen italialaisen ruokalistan verrattuna Umbriaan: loputtomasti kalaa ja muita meren herkkuja, tuoreista tuoreimpia vastapoimittuja hedelmiä ja vihanneksia. Sisilian lomalla oli tietysti etunaan parasta pöytiin tarjoava vuodenaika, mutta silti on ihan selvää, että sisilialainen ruoka on vain enemmän omaan makuuni kuin umbrialainen raskaampi ja lihaisampi ruokavalio. Sisiliassa sain viikon aikana aivan ahaa-elämyksen siitä, kuinka valtavasti erilaisia ruokia pelkistä kasviksista voi valmistaa. Erinomainen esimerkki oli illallisemme paikallisessa agriturismossa eli pienellä maatilamatkailutilalla. Tilan kokki valmisti joka illaksi päivän sadosta runsaalla mielikuvituksella rakennetun menun. Pelkkiä alkuruokia pöytäämme kannettiin varmaankin 6-7 erilaista, lähinnä kasviksista tietenkin, ja minun oli välillä pakko tarkistaa tarjoilijalta, missä kohta ruokalajeja nyt edetään. Kokonaiselta juhla-aterialta tuntuneiden alkupalojen jälkeen nimittäin saapui ensimmäinen pääruoka, pistaasipastaa ja liha-pastatäytteisiä munakoisokääryleitä, sekä sen jälkeen toinen pääruoka, joka sisälsi kahta erilaista lihaa paistetuilla perunoilla. Täyteläinen suklaakakku limoncellon kera kruunasi aterian. Vaivaiset 25 euroa per ruokailija koko homma. Juuri tuollaisina hetkinä pakkaan mielessäni muuttokuormaani pysyvästi kohti Italiaa…

Agriturismon alkupaloja (osa yksi...)

Caponata vie kielen!

Ensimmäinen pääruoka

Ilta pimenee ja pidot vaan paranee

Kotimatkalla voi vielä pysähtyä vesimelonibaariin...

...tai jatkaa herkuttelua vasta uutena päivänä

Vaikka Sisilian kaltaisen ympäristön jälkeen sitä nyt nyrpisteleekin suomalaisten markettien HeVi-osastoilla vähän aikaa, antaa Suomen kesä toki myös parastaan. Ja sellaista parasta, jota ei voi kuvitella ulkomailla koskaan saavansa.  Makeat mansikat, pulleat herneenpalot, pirtsakat porkkanat, samettiset sienet, villivadelmat ja vaikka mitä. Kauppojen hedelmäosastot kannattaa melkein jättää sikseen ja suunnata torille, metsiin ja omaan puutarhaan. Suu sinisenä mustikan syönnistä on vaikea käsittää, miksi edes tuli lähdettyä merta edemmäs kalaan.

Kuitenkin – kuten taiteilijatkin ovat vuosisatojen ajan suunnanneet ulkomaille saamaan inspiraatiota vieraista maisemista – on kenen tahansa ruuanlaittajan ja -kuluttajan hyvä välillä päivittää ideoitaan ja muunnella makutottumuksiaan vieraissa kulttuureissa. Vuosi Italiassa on taatusti poikinut itselleni kymmeniä, ellei satoja uusia ajatuksia ruuasta. Eikä vain siitä, miten ruokaa laitamme tai syömme, vaan myös siitä, miten  ruokaan suhtaudumme. Erilaiset dieettikeskustelut, joita ainakin suomalainen lehdistö tuntuu rakastavan, ovat saaneet silmissäni aivan uutta valoa vietettyäni edelliset kuukaudet maassa, jossa suurin osa ihmisistä tuntuu voivan erinomaisen hyvin syömällä sitä, mitä huvittaa. Niin kovin usein tuntuu, että suomalaiset suhtautuvat ruokaan järjellä, italialaiset tunteella. Italialaiset todella ovat herkuttelijoita: raaka-aineista käytössä ovat vain parhaat ja aidot, eikä syömiseen liity kamppailua omantunnon kanssa. Ehkä niin sen kuuluisi ollakin?

Croissantia aamupalalla, pastaa lounaalla, jäätelöä välipalaksi, pizzaa illalliseksi… Väkisinkin tulee mieleen, miten ihmeessä italialaiset pysyvät hoikkina?! Oma selitykseni asialle on se, että ”herkkujen” ollessa ihan sallittuja, ei niitä tule ahmaistua suurta määrää kerralla. Tietysti italialaiseen ruokavalioon kuuluu paljon muutakin, ennen kaikkea runsaasti kasviksia, eli tuskin päivän menu italialaisella aivan edellä luetellulta näyttää. Ja ilman muuta myös Italiassa ollaan huolissaan kasvavasta epäterveellisestä pikaruokakulttuurista, myydään laihdutustuotteita ja vahdataan kolesteroliarvoja. Joka tapauksessa Italian vuoteni aikana omat asenteeni ruuan terveellisyyttä kohtaan ovat rentoutuneet ihan selvästi. Jos ei halua syödä kovaa rasvaa, on parempi jättää juustot kokonaan kaupan hyllylle. Jos sen sijaan haluaa syödä juustoa, on parasta syödä juuri sitä kermaisinta ja ihaninta laatua, jos nimittäin juustoa haluaa eikä pyyhekumia. Muistakaamme, että kohtuus ei ole toistaiseksi vielä tappanut ketään, sen sijaan huonossa omassatunnossa märehtiminen taatusti on, ainakin monta tervettä sielua.

Näitä silloin ikävöin: Oman kodin ruoka; ”mammas köttbullar”. Tietyt maitovalmisteet kaupan hyllyllä, kuten kermaviili ja rahka. KALA! Muut kuin italialaiset tavat valmistaa ruokaa. Opiskelijaruokaloiden salaattipöydät. Tumma leipä, erityisesti saaristolais- ja ruis-. Juustohöylän olemassaolo; onneksi se minulle pian kiikutettiin Suomesta. Riisipuuro; sitäkin joulun jälkeen sain Italiaan. Mikä tahansa muu puuro. Viinimarjamehu. Vadelmahillo. Suomalaiset kausiherkut; runebergintortut, laskiaispullat (tein kyllä itse, mutta vadelmahilloa ei löytynyt!), vappumunkit, tippaleivät ja rosetit. Pasta runsaan kastikkeen kanssa. Proteiinit. Suomalaiset metsäsienet. Suurivalikoimaiset ruokakaupat kaupungin keskustassakin. Salmiakki.

Näitä jää ikävöimään: Tavallisen päivän aloittaminen suklaacroissantilla. Ravintoloiden ja kahviloiden halpa kohtuullinen hintataso; Suomeen palattuani silmäni ovat avautuneet kotimaan kiskurihinnoille. Kauppojen tuoreet ja aina korkealaatuiset vihannekset ja hedelmät. Italialaisten tunteikkaat keskustelut ruoasta, lähinnä raaka-aineiden alkuperästä ja valmistustyyleistä. Italialainen pehmeä jäätelö (ei sellainen liian kermaisa, vaan juuri sopiva). Baci-suklaakonvehdit. Italialainen vaalea leipä. Italialaiset pizzat. Pavut lisukkeena. Sisilian lomalta mielikuvituksellinen kasvisten käyttö, eksoottiset kalat ja uusi suosikkiruokani caponata. Nutella. Paninit. Focacciat. Risotto. Konditoriat! Markkinat, joilla myydään lähellä tuotettuja ruokia, ja joiden myyjistä saa heti ystäviä! Sitä, että miehet uskaltavat tarjota illan. (Ja edellinen ikävä ei todellakaan liity mitenkään rahaan vaan siihen samaan tunteeseen, kun sinulle (nainen) avataan kohteliaasti ovi, otetaan ja autetaan takki päälle jne.) Ravintolaillat, jotka ovat elämys myös muun kuin ruuan osalta.

Primo, secondo… miten se nyt meni? Saako cappuccinoa juoda iltapäivällä? Millainen on italialaisten ruokatunti?

Tekisikö mieli lukea täältä vielä jotakin yleispätevää italialaisesta ruokakulttuurista, tai ovatko italialaisten ruokakäytännöt sekoittaneet pääsi turistina ollessasi? Laittakaa kommentteja, niin jatketaan juttua vielä mielenkiinnon mukaan!

Viinivanhus

Una storia incredibile...

Vaikka ruokablogini onkin ollut hiljainen viime aikoina, ei se tarkoita, etteikö täällä Italiassa tapahtuisi mitään. Päinvastoin – useimmiten ei kuitenkaan omassa keittiössäni. Viime lauantaina tapahtui niin ihmeellinen juttu, että en taas vähään aikaan ole yhtä hämilläni ollut. Kerrotaan se tarina nyt ja avataan blogilleni uusi kategoria: viini.

Minulla on täällä Perugiassa todella ainutlaatuinen ystävä, joka saa täällä blogissa esiintyä lempinimellä Kolumbian setä. Ei sen puoleen, että hän julkisuutta karttaisi. Kun olen kysynyt Kolumbian sedältä lupaa bloggailla hänestäkin, on vastaus ollut: ”Saat kirjoittaa ja laitta minusta kuvia nettiin yhdellä ehdolla: vain jos kirjoitat, että tässä on kolumbialainen ystäväni, joka on rakastunut minuun.” Noh, nyt sekin on sanottu, vaikka pelkkää sedän huoletonta suunsoittoahan tämä on (tiedoksi vaan huolestuneille sukulaisille ja ystäville). Kolumbian setä on täällä Perugiassa samanlainen sapattivuotta viettävä tapaus kuin minäkin ja hän on ehdottomasti yksi ulkomaanvuoteni parhaista ystävistäni. Eikä siis vain siksi, että hän haluaa viedä minua jatkuvasti ravintoloihin vähän ”scoprire”, ottamaan selvää… Kolumbian sedän kanssa olemme todellakin nauttineet aika epätyypillisiä opiskelija-aterioita valkoisten pöytäliinojen ja hopealusikoiden äärellä.

Viikko sitten vietimme jälleen kerran yhtä herkullista iltaa Kolumbian sedän tyttären, veljenpojan ja erään kielikurssiystävämme kesken Ristorante Nànàssa (Corso Cavour 202, Perugia), josta on muodostunut jo todellinen vakipaikkamme. Ravintolan omistaja Salvatore on mitä suurin herrasmies ja vitsiniekka, ja hän saa meidät aina tuntemaan itsemme todellisiksi erityisasiakkaiksi. Nimittäin, vaikka Italiassa ollaankin, harvassa ravintolassa omistaja kuitenkaan halaa ja suukottaa asiakkaitaan tai kysyy: ”Missä te haluaisitte istua, Noora?”  

Lauantai-iltamyöhällä, superlämpimän päivän jälkeen Nànàn ulkoterassilla ateriaa lopetellessamme, tarjoilijamme sattui kysymään meiltä, olemmeko koskaan päässeet vierailemaan ravintolan viinikellarissa. Emme tosiaan olleet, ja hetken kuluttua Salvatore saapui noutamaan meitä. Tarjoilija oli pohjustanut kellarissa vierailuamme kertomalla, että kyseessä on Umbrian toiseksi tärkein viinikokoelma, mutta Salvatore vain pudisteli päätään naurahdellen – vaatimattomuuttaan vai tarjoilijan murjaismalle vitsille, en tiedä. Me kuitenkin laskeuduimme pieneen viinipullojen täyttämään kellarihuoneeseen ihmetyksestä huokaillen. Kyseessä ei tosiaan ollut mikään viinivarasto, vaan Salvatoren huolella valittu aarrekokoelma. Pölyisimmät viinipullot vuosilukuineen veivät heti huomiomme: vanhin pullo, jonka itse näin oli vuodelta 1952. Minun täytyy tunnustaa, etten monista yrityksistä huolimatta pysty juomaan viinejä, koska en vain yksinkertaisesti pidä alkoholin mausta, mutta olen silti todella kiinnostunut viineistä osana kulttuuria. Minulle heräsi heti miljoona kysymystä esittää Salvatorelle.

”Miten ihmeessä näin vanhoja viinejä voi juoda?” ihmettelin. Ymmärrän kyllä ihan hyvin, jos joku avaa viinipullon vuodelta 2006, mutta että vuosikymmeniä vanhoja viinejä… ”Tietyt viinit ovat tehty keräämään paljon ikää ennen avaamista”, selitti Salvatore. ”Nämä viinit ovat laadultaan niin hyviä, että vuosikymmenien ikä on mahdollinen. Mutta tietenkään emme voi varmuudella tietää viinin olevan hyvä ennen kuin pullo on avattu ja viiniä maistettu.”

”Mutta mitä tällaiset viinit oikein maksavat? Mikä tämänkin pullon hinta olisi?” jatkoin jotakin pölyisistä pulloista osoittaen. Salvatore vain nauroi ja totesi, ettei hänen viinipulloillaan ole hintaa. Viinikellari ei ole mikään kauppa. ”Mutta mitä, jos joku asiakas haluaa juoda 50 vuotta vanhaa viiniä? Paljonko maksaisi?” yritti Kolumbian setäkin. ”Ei kukaan asiakas sellaista pyydä täällä.” Salvatore hymähti ja selvästikin ajatteli meidän olevan ihan ulapalla koko hommasta. Mutta totta kai ymmärrän, mitä Salvatore tarkoitti. Tai ainakin luulen ymmärtäväni… Eihän millään asialla ole hintaa, ennen kuin joku on siitä jotakin valmis maksamaan, eikä Savatore ole täyttänyt viinikellariaan ostelemalla sinne kaiken maailman vanhoja viinipulloja vaan keräilemällä jotakin erityistä. Eikä viiniä useimmiten niiden iän vuoksi valita, vaan olennaisempaa on rypäle, alue ja maku eli se, mikä viini on kyseessä ja millaiseen tilanteeseen juuri se viini sopii. Totta kai myös vuodella on oma merkityksensä, mutta oman käsitykseni mukaan olennaista ei ole varsinaisesti ikä vaan kyseisen vuoden viinisadon laatu. Jotakin meille hintoja kyseleville konkretisoidakseen Salvatore kuitenkin veti esiin yhdestä laatikosta pullon, jonka arvo kuulemma oli viisi tuhatta euroa. Ja mitä se sitten oli? Grand Vin de Château Latour 1999 luki etiketissä. Kiinnostuneet löytävät lisätietoa vaikka täältä. Mutta kyseessä tosiaan taisi olla viinikellarin todellinen helmi, joka peiteltiin takaisin silkkikääröihinsä.

Mutta sitten tapahtui jotakin kummallista. Kuten tuppaa tapahtumaan vähän väliä täällä Italiassa… En tiedä löikö Savatore päänsä matalaan kellarin kattoon, vai mikä häneen iski, mutta yhtäkkiä hän pysäytti kaikki sanomalla: ”Annetaanpa teille lahjaksi jokin erityinen pullo.” Seurueemme miehet lähtivät heti pakenemaan kellarin rappusia takaisin ravintolan puolelle. ”Höpö höpö, älä nyt hulluja puhu! Meille riittää pelkkä lasi grappaa!” Kolumbian setä huikkasi ja katosi paikalta. Salvatore kääntyi meidän tyttöjen puoleen, tai tarkemmin sanottuna minun ja neiti Kolumbian puoleen, sillä englantilainen ystävämme livahti myös ulos vähän äkkiä. Jälkikäteen ystäväni kertoi minulle, ettei olisi mitenkään voinut ottaa vastaan näin erityistä lahjaa. Mutta minulle on käynyt hyvin täällä selväksi, kuinka moiset vieraanvaraisuuden ja ystävyyden eleet ovat antajalleen tärkeitä. Olisihan se ollut ihan kauheaa, jos me olisimme kaikki ”kohteliaisuuttamme” paenneet lahjoitusta Salvatoren kokoelmasta.

”Te tytöt valitsette molemmat minkä tahansa pullon täältä itsellenne”, Salvatore sanoi käsiään levitellen. Me kaksi tyttöä, jotka emme koskaan ole juoneet viinilasillistakaan, katselimme silmät ymmyrkäisinä pullomerta. ”Okei, etsitään teille pullot syntymävuodeltanne”, Salvatore ehdotti, mutta muutti mieltään heti kun kuuli vuodet. ”Te olette liian nuoria! Odottakaapas…” Ja niin hän sitten valitsi meille kummallekin pullon jollakin ihan omalla perusteellaan, neiti Kolumbialle Riserva del Principaton Cavit -pullon vuodelta 1971 ja minulle Barone Ricasolin Chianti Classicon vuodelta 1974, jollaisia pari samanmoista jäi vielä Salvatorellekin. Paronin kuvalla varustettua etikettiä tutkaillessani Salvatore kertoi, että Paroni Ricasolin pojanpoika oli käynyt Nànàssa syksyllä ja todennut pulloni nähtyään, että vaarihan se siinä!

Me tytöt olimme pulloistamme aivan ihmeissämme ja kiittelimme Salvatorea loputtomiin. Hän tosin vaikutti vähintään yhtä onnelliselta, ehkä siksi, että pääsi taas vähän suukottamaan poskiamme. ;) Pikkutunneilla kävelimme kaupungin halki viinivanhukset hellästi mutta tiukasti sylissämme, enkä halunnut pyyhkiä edes pölyjä pulloni päältä. Asetin pulloni ensin makuuhuoneeni hyllylle seisomaan, mutta sitten päätin siirtää sen keittiöön, jossa on viileämpää ja pitää pullon vaakatasossa, kuten se viinikellarissakin oli. Vai mitä sille pitäisi tehdä? Jutella pikkuisen? Älkää vain sanoko, että juoda pois. Olin lähes loukkaantunut, kun jotkut ystävistäni suunnittelivat viinini avaamista. Kyllä se varmasti joskus avataankin, mutta ei missä tahansa tilanteessa ja olisi mukavaa, jos itsekin voisin nauttia sisällöstä. Toistaiseksi viininjuonnin opettelu jatkuu vähän arvottomammilla pulloilla. Googlettelin nimittäin vähän omaa viiniäni ja selvisi, että kyseinen viini on todellinen laatuchianti ja oman vuosikertani arvo jollakin sivustolla 114 euroa.

Minulle viinipullolla on toistaiseksi lähinnä aikamoista tunnearvoa, mutta aika näyttää, mitä pullolleni tapahtuu. Toistaiseksi suurin kysymys on kuitenkin, saadaanko pullo ehjänä Suomeen asti. Toivottavasti! Suomessa on kuitenkin eräs insinööri, joka työskentelee kuumeisesti kuljetusdilemman äärellä: viinejä kovasti arvostava isäni. Ainakin hän taitaa olla yksi niistä, joka viiniäni lopulta pääsee maistamaan.

Täydellinen porkkanakakku

Paras on yksinkertaista

En ole taatusti koskaan julkaissut blogissani yhtä huonoa ruokakuvaa kuin yllä oleva. (Enkä nyt tarkoita noita kammottavan vanhoja numeroita kakun päällä…) Me kaikki taidamme kuitenkin kokemuksesta tietää, että kun jokin on oikein hyvää, se katoaa, ennen kuin kamerat ehtivät ikuistamaan koko komeutta. Kuva porkkanakakun viimeisistä paloista olkoon siis todisteena siitä, kuinka hyvää kakku oli…

Hei, siellä se menee vielä kokonaisena!

Porkkanakakkujen ohjeissa ei paljon eroa taida olla, jos asiaa tarkastelee hyvin varustetun keittiön kanssa. Minulla täällä Italiassa ei ole kuitenkaan käytössäni esimerkiksi vatkainta, mikä jo jonkin verran rajoittaa leipomissuunnitelmiani. Monissa porkkanakakkuresepteissä myös mausteita ja muita pikku ainesosia on pitkät listat, eikä kaikkia niitä valitettavasti ole saatavilla lähikaupoistani. Porkkanakakkua eri reseptein monta kertaa leiponeena tiedän kuitenkin, että täydelliseen porkkanakakkuun ei paljon muuta porkkanan, kanelin ja herkullisen tuorejuustokuorrutuksen lisäksi tarvita. Yksinkertaistakin yksinkertaisemman reseptin löysin Hellapoliisin sivuilta, ja voin tosiaan todeta, ettei mikään porkkanakakku (tai ylipäätään juuri mikään muukaan kakku) voi maistua tätä tekelettä paremmalta! Nimittäin…

Tällä viikolla vietettyihin historiallisiin 25-vuotisjuhliini halusin leipoa synttärikakun itse, vaikka koko kaupunkimme täynnä herkkuleipomoita onkin. Perugian ja koko Umbrian vanhimman konditorian, vuonna 1860 perustetun Pasticceria Sandrin ikkunassa näin kuitenkin tämän satumaisen näyn:

Minun oli ehdottomasti saatava tuo vaaleanpunainen hörsökakku! Päätin, että 20 euroa maksava kakku saisi olla syntymäpäivälahja itseltä itselleni. Yksin en kuitenkaan kaikkea voisi syödä, joten tilasin kakun tietysti syntymäpäiväjuhliini myös muiden iloksi. 25-vuotisyntymäpäiviäni juhlittiinkin sitten tämän suklaa-kirsikkatäytteisen, vaaleanpunaisin suklaalastuin koristellun Sandri-kakun sekä itse tehdyn ”ainekset sekaisin ja uuniin” -porkkanakakun kanssa. Molemmat kakut maistuivat kansainväliselle vierasjoukolleni, mutta toinen kakku julistettiin ehdottomasti herkullisemmaksi: yksinkertainen, mutta rakkaudella leivottu porkkanakakku. Tässä siis resepti onnistuneisiin juhliin:

Uuninpellillinen porkkanakakkua

(Kakkuvuokaan leipoessa puolita ohje)

9 dl porkkanaraastetta

3 dl rypsiöljyä

6 kananmunaa

6 dl vehnäjauhoja

6 dl sokeria

2 tl ruokasoodaa

2 tl leivinjauhetta

(1 tl vaniljasokeria)

1 tl suolaa

reilusti kanelia

Kuorrutus:

400 g tuorejuustoa

muutama dl tomusokeria

ripaus vaniljasokeria

tilkka sitruunamehua

Paistaminen: 175 °C, noin 50 minuuttia

Raasta porkkanat. Vatkaa rikki munien rakenne ja sekoita joukkoon öljy sekä porkkanaraaste. Lisää taikinaan  keskenään sekoitetut kuivat aineet. Kaada leivinpaperilla päällystetylle uuninpellille tai voideltuun ja korppujauhotettuun kakkuvuokaan. Paista 175 asteessa noin 50 minuuttia tai kunnes haarukalla tai tikulla kokeillen kakku on kypsä myös keskeltä.

Anna kakun jäähtyä täysin ennen kuorruttamista. Kuorrutteeseen minulla ei ole tarkasti mitattua ohjetta, sillä oikea koostumus syntyy silmämääräisesti ja maistellen. Tavallisesti käytän kuorrutteen sekoittamisessa apuna sähkövatkainta, jotta saan rakenteesta tasaista, mutta tasaista kuorrutetta saa myös ilman: tuorejuustoa on helpompi sekoittaa, jos se ei ole ihan jääkaappikylmää ja notkeaa siitä saa viimeistään haarukalla voimakkaasti sekoittaen. Lisää tuorejuuston joukkoon tomusokeria siivilän läpi pieniä määriä kerrallaan ja sekoita hyvin. Lisää joukkoon myös ripaus vaniljasokeria sekä sitruunamehua makusi mukaan. Valmiissa kuorrutteessa saa olla inasen happamuutta. Levitä valmis kuorrute kakulle ja leikkaa kakkulevy leivoksiksi.

Aperitiiveilla

Vuoi uscire stasera?

Italiassa majaileva ei voi välttyä tutustumiselta aperitiivikulttuuriin. Aperitiivihan tarkoittaa sanan varsinaisessa merkityksessä ruokahalua herättelevää drinkkiä ennen illallista, usein pikku naposteltavan kanssa. Aperitiiveille meneminen on Italiassa kuitenkin usein jo illanvietto itsessään. Jos minulta kysytään, täydellinen sellainen.

Sekä viikolla että viikonloppuisin monissa baareissa, kahviloissa, enotecoissa ja ravintoloissa pistetään alkuillasta pystyyn erilaisista alkupaloista koostuva buffet-pöytä. Säännöt ovat helpot: osta drinkki ja nauti vapaasti pöydän antimista. Eikä kyseessä nyt ole mikään sipsi-suolpähkinäbuffet vaan tarjolla on ihan oikeaa ruokaa. Bruschettoja, leikkeleitä, piirasia, palleroita, frittejä, oliiveja, papuja, pastaa, pizzaa, napostelvaa… Hamstrata saa, eikä kukaan laske lautasellisia. Noin kuuden euron hintaan saat siis drinksun kylkeen ihan aterian veroisesti syötävää. Drinkeistä en osaa kertoa tietenkään mitään muuta kuin sen, mikä itselleni on tärkeää: myös hyviä alkoholittomia drinkkejä on olemassa ja vichystäkin saa tehtyä aperitiivin maksamalla vähän korkeamman hinnan. (Mutta itse asiassa naapurin Cosmopolitan ei ollut ollenkaan pahaa…)

Aperitiivoilla viihtyvät niin ystävät, pariskunnat, työporukat kuin perheetkin, ja paikan luonteesta riippuen mukana näkee myös lapsia. Päivän tapahtumat kerrataan, nauretaan ja rentoudutaan, viivytään ehkä hetki... tai koko ilta.

Joulupiparit

Piparkakkuakan matka maailman ääriin

Joulupiparien leipominen on joka vuosi yhtä erityinen hetki. Koko vuoden odotuksen jälkeen saa tuntea jälleen joulun tuoksun, kun ensimmäinen pellillinen piparkakkuja paistuu uunissa. Piparkakkujen leipomiseen liittyy monella varmasti myös aimo annos nostalgiaa: kukapa ei olisi pulleilla lapsenkätösillään painellut tähtösiä kaulittuun piparkakkutaikinaan. Aikuiset sanovat usein kaipaavansa joulussa sitä samaa innostusta ja riemua, jota lapsena kantoivat sisällään. Minusta aika lähelle puhdasta jouluiloa pääsee piparkakkuja leipomalla.

Tänä vuonna pipaririemuni oli tavallistakin suurempi, sillä piparkakkujen leipominen ensimmäistä kertaa Italiassa oli kuin haaste, josta selviydyin voittajana. Täällä olen nähnyt piparkakkuja myytävänä joissakin leipomoissa sekä törmännyt lehdissä joihinkin piparkakku- eli ”biscotti di Natale” -resepteihin, mutta useimmiten kyse on vaaleammista, murotaikinamaisista pipareista, ilman meille olennaisia joulumausteita. Ainesten etsiminen omaan, noin kaksikymmentä vuotta sitten hoitotädiltäni saatuun maailman parhaaseen piparkakkureseptiin osoittautui pieneksi seikkailuksi.

Ilman vaikeuksia kaupan hyllyltä löytyivät sokeri, kananmunat, kaneli, yllättäen perunajauhot, neilikat (kylläkin kokonaisina) ja voi (täällä näköjään aina suolatonta). Jauhojen valinnassakin onnistuin: ”00”-merkinnällä varustetut jauhot ovat tarkoitettu yleisesti makeaan leivontaan. Supermarketin myyjä yritti auttaa minua loppujen tuotteiden etsimisessä, mutta joutui myymään minulle joko ”ei oota” tai ”en tajuuta”. Jouluenkeli ilmestyi kuitenkin luokseni kassajonossa. 13 vuotta Italiassa asunut amerikkalaisnainen tiesi, että ruokasooda on italiaksi bikarbonaatti ja johan myyjätkin alkoivat ymmärtää. Vielä puuttuvia kardemummaa ja siirappia varten tämä amerikkalaisenkeli johdatti minut erääseen erikoisruokatarvikkeita myyvään liikkeeseen. Siirappi tosin oli suomalaiseen tuotteeseen verrattuna huomattavan paksua ja vahvan makuista tököttiä, mutta käytin sitä sitten tavallista pienemmän määrän. Taikinaa maistellessani olin tuntevinani siirapin maun edelleen liian vahvana, mutta valmiiden piparien maku oli kerta kaikkiaan kohdallaan! Voi sitä riemun ja ylpeyden määrää! ”Minä tein ihan itte pipareita Italiassa!” Kyllä olisi hoitotätikin ihmeissään.

Tänä vuonna myös makuraati toi hieman jännitystä matkaan, sillä vein piparit tarjolle kielikurssilleni. Ja miten kelpasivat? Annetaan näiden ilmeiden puhua puolestaan… :)

Piparkakut (iso annos)

400 g voita (suolattua)

4 ½ dl sokeria

3 kananmunaa

1 dl siirappia (sitä suomalaista)

3 tl soodaa

1 tl kanelia

3 tl kardemummaa

½ tl jauhettua neilikkaa

3 dl perunajauhoja

9 dl vehnäjauhoja

Koristelu:

kananmunan valkuainen

tomusokeria

sitruunamehua

Paistaminen: 175 °C, noin 8 minuuttia

Sulata voi ja anna sen hieman jäähtyä. Vatkaa munat ja sokeri kevyesti vaahdoksi ja lisää joukkoon siirappi, sulatettu voi ja keskenään sekoitetut kuivat aineet. Anna taikinan seistä viileässä yön yli ennen leipomista. Paista piparkakut 175 °C:ssa noin 8 minuuttia.

Valmista kuorrutus sekoittamalla aineet sopivan paksuiseksi tahnaksi. Laita tahna muovipussiin ja leikkaa muovipussin kulmaan pieni reikä, josta voit pursottaa kuorrutuksen.

Minä sekä koristeluapulaiseni Englannista käytimme koristelussa pursotuspussien sijaan medisiinareiden ”HC-menetelmää”, steriilejä injektioruiskuja. Täällä Italiassa niitä saa nimittäin supermarketista (???) neuloineen päivineen (!!!).

Jouluinen tervehdys ruiskuluolasta

Opiskelijaruokailua Italiassa

Suuri ruokalamaaottelu

Ruokablogini postaustahti näyttää hieman hiljentyneen Italiaan lähtöni jälkeen. Siihen on pari selvää syytä. Ensinnäkin, kirjoitan tällä hetkellä myös toista, yleisesti Italian kokemuksiani käsittelevää blogia, joka on vienyt jonkin verran aikaani ja huomiotani ruokablogilta. Toiseksi, olen sittenkin alkanut käyttää koulumme opiskelijaruokalaa, mensaa, mikä on merkittävästi vähentänyt kokkailujani.

Lokakuussahan kirjoitin tänne käyneeni ruokalassa vain kerran pettymässä. Kaikki vaikutti silloin kovin epämääräiseltä. En käsittänyt yhtään, mitä ruokia sai ottaa milläkin hinnalla ja moni ruoka näytti sitä paitsi loppuneen kesken kaiken. Muutamilta opiskelijoilta aiemmin kuulemani negatiiviset kommentit ruokalasta kaikuivat korvissani ja päätin jättää menemättä uudelleen.

Ruokalan tuoma pettymys harmitti minua kyllä, sillä olen niin tottunut syömään opiskelijaruokaloissa Suomessa. Opiskelijaruokalassa käynti on vaivatonta ja halpaa ja oikein valitussa paikassa ruoka on yleensä varsin hyvää ja monipuolista. Ruokalassa käynti on ehdottomasti myös tärkeä sosiaalinen tapahtuma, hetki, jolloin voi rauhassa juoruta ystävien kanssa tai nähdä muitakin ihmisiä kuin omia kurssikavereita. Turussa itselläni on valittavana varmasti yli kymmenen opiskelijaruokalaa, sekä Turun yliopiston että Åbo Akademin alueella. Lääkiksen lyhyet ruokatauot (ensi vuonna minulla tulee olemaan pientä totuttelemista Italian kolmen tunnin lounastauoista Suomen naurettavaan kolmeen varttiin, josta puolet kuluu jo ruuan jonotukseen…) rajoittavat ruokalan valinnan käytännössä muutamaan lähimpänä olevaan paikkaan. Lounasvaihtoehtoja on kussakin ruokalassa on joka päivä yleensä neljä tai viisi, ja ruuan hinta on lähes aina 2,65 euroa. Joskus jokin kevyempi keitto- tai puurovaihtoehto voi maksaa kaksi euroa tai allekin ja joidenkin paikkojen tarjoamat ”luksusvaihtoehdot” maksavat suurin piirtein neljä euroa. Lounaan hintaan kuuluu aina lisuke (peruna, riisi tai pasta), juoma, sekä vaihtelevaa tasoa olevat salaatti- ja leipäpöydät. Yleisesti ottaen sanoisin siis, ettei turkulaisia opiskelijoita kannata ainakaan ruoan puutteen vuoksi sääliä.

Ruokamuisto viime vuodelta Turusta

Onneksi annoin Italian opiskelijaruokalalle kuitenkin vielä mahdollisuuden näyttää kyntensä. Muutamat kurssikaverini kävivät nimittäin lähes päivittäin varsin tyytyväisinä ruokalassa ja päättelin heidän ymmärtävän Italian mensasta jotakin, mitä itse en ollut ensimmäisellä kerralla tajunnut. Ruokala on toki erilainen kuin aiemmin käyttämäni opiskelijaruokalat, mutta ei huono, kuten Jorma Uotinen sanoisi… Lounasvaihtoehdot ja hinnat rakentuvat Italian tavalla: voit valita syöväsi primon eli ensimmäisen pääruuan, secondon eli toisen pääruuan tai molemmat. Primon hinta on 2 euroa, secondon 3 ja molempien 4,50. Kaikkiin aterioihin kuuluu juotava, leipä, joko hedelmä tai jogurtti/vanukas sekä contorno eli lisuke, joka voi olla joko lautasellinen lämpimiä kasviksia tai pieni salaattikulhollinen. Jos alat toheloimaan, saat maksaa enemmän. Itse halusin kerran primoni eli pasta-annokseni kanssa sekä salaattia että lämpimiä kasviksia ja hinnaksi ropsahti 4,50. Norjalaisen ystäväni ennätys on 8 euroa, joka syntyi erehdyksestä ottaa lounaan kylkeen lisukesalaatin sijaan secondoksi tarkoitettu lounassalaatti. Mutta mitäs pienistä! Me olemme kiitollisia ADiSU:lle (Agenzia Regionale per il Dirotto allo Studio Universitario), opiskelijoiden oikeuksista huolehtivalle järjestölle, joka meille nämä edulliset ateriat mahdollistaa.

Aika usein valitsen lounaakseni primon suurin piirtein neljästä mahdollisesta vaihtoehdosta. Tavallisimmin tarjolla on muutamaa erilaista pastaa, kasviskeittoa sekä pizzaa, joskus myös risottoa. Sanomattakin selvää on, että pasta on kypsyysasteeltaan aina al dente ja pasta-annoksen päälle ropsahtaa kasa erinomaista parmesaaniraastetta (Italia-Suomi 1-0). Suomalainen tapa syödä pastaa on kuitenkin aika erilainen ja sitä välillä kaipaan tällä hiilihydraattien luvatussa maassa. Täällä pasta on pastaa, jota kastike käy vain hieman värittämässä, kun taas Suomessa pasta-annoskin rakentuu ruokaympyrän mukaan. (Italia-Suomi 1-1).

Kasviskeittoa

Jotta proteiinivarastoni eivät aivan pääsisi tyhjenemään, yritän valita secondonkin muutaman kerran viikossa. Secondo-vaihtoehtojakin on aina useita, tyypillisiä ruokia ovat ohueksi viipaloitu paisti punaisesta lihasta tai kalkkunasta, leivitetyt pihvit, broilerin koivet, makkarat ja niin edelleen. Välillä tarjolla on vähän epäilyttävän näköisiä lihakastikkeita, mitä todennäköisimmin sisäelimistä. Ehkä ei pitäisi suhtautua niihinkään epäileväisesti, sillä ainakin toistaiseksi kaikki ruokalassa syömäni liha on ollut ensiluokkaista. Pisteet Italialle siitä, sillä Suomessa en voi syödä käytännössä ollenkaan ruokaloiden teollisesti valmistettua punaista lihaa. (Italia-Suomi 2-1). Koska Perugia on keskellä Italiaa, täällä kalaa näkyy harvakseltaan ylipäätään missään ja ruokalassakin kalan syömiseni rajoittuu lähinnä tonnikala- tai mereneläväpastaan. Suomessa ruokaloissakin syömällä on mahdollista valita lautaselleen kalaa useamman kerran viikossa ja sitä ikävöin ihan hurjasti! (Italia-Suomi 2-2)

Harvinaista herkkua mensassa - kalaa!

Lämpimien lisukkeiden suhteen Italia vie voiton, sillä tuntuu, että täällä osataan käyttää mielikuvitusta: tarjolla on ollut erilaisissa muodoissa papuja, herneitä, sieniä, pinaattia, perunaa, kukkakaalia, parsakaalia, porkkanoita, fenkolia, sipulia, kesäkurpitsaa, paprikaa, tomaattia… (Italia-Suomi 3-2) Lisukkeita on yleensä muutamaa eri vaihtoehtoa ja usein pyydän lautaselleni puoli annosta kahta eri lisuketta. Salaattikulhon valitsen lisukkeeksi oikeastaan harvemmin, sillä salaattiannos on hyvin simppeli: salaatinlehtien päällä pari tomaatinpalaa tai pieni kasa porkkanaraastetta. Heikompikin salaattipöytä Suomessa vie voiton ja ainakin omissa opiskelijaruokaloissani salaattia on mahdollista syödä kuin hevonen. (Italia-Suomi 3-3) Leipää en yleensä syö lämpimällä aterialla ja täällä pidänkin siitä, että ateriaan kuuluva leipä on muovikäärössä (no joo, ei niin ekologista, mutta toisaalta täällä Italiassa on muovinkeräys…) Niinpä leivät lähtevätkin monella opiskelijalla laukussa mukaan kotiin – ihan luvallisesti! Suomessa leivän tunkeminen ruokalassa omaan kassiin olisi näpistämistä… Myös ateriaan kuuluvan hedelmän tai jogurtin otan aika usein mukaani eväksi. (Italia-Suomi 4-3)

Kaksi asiaa Italian ruokalassa on ehdottomasti paremmin kuin koti-Suomessa. Olen itse melkoisen kaikkiruokainen ja nirsoilematon syömäri, mutta kahta asiaa en voi sietää ja niistä valitan ja taistelen vaikka maailman tappiin asti. Ruuan pitää olla lautasellani kuumaa. Edes lämmin ei kelpaa, sillä viimeistään pöytään päästessä lämmin on ehtinyt muuttua jo haaleaksi. Toinen asia mitä en voi sietää, on liika suolaisuus. Täällä Italiassa ruuan lämpötila ja suolaisuus ovat itse säädeltävissä kahdella pikku jutulla: ruokailijoiden käytössä olevalla mikrolla ja suolasirottimella. Ruoka on täälläkin yleensä aika jäähtynyttä, kun sen lautaselleni saan, mutta sujautan annokseni aina mikroon kassan jälkeen. Puoli minuuttia ja – bueno! (Italia-Suomi 5-3) Ainakin tällä päin Italiaa suolan käyttö on hyvin mietoa, liekö peruja sitten keskiajan suolasodan… (Tuolloin paavi pisti suolalle niin kovan hinnan, että ainakin umbrialaiset ja toscanalaiset päättivät näyttää samalla mitalla vähentämällä suolankäytön minimiin. Tyypillinen umbrialainen ja toscanalainen leipä on edelleenkin suolatonta! Paikalliset tykkää, me emme niinkään…) Joka tapauksessa ruokaan on helppo lisätä suolaa tarvittaessa itse juuri sen verran kuin haluaa. (Italia-Suomi 6-3)

Jotta ymmärtäisitte, miksi tuota Italian mikroa ja ruuan vähäsuolaisuutta niin arvostan, minun on kerrottava tämä tarina Suomesta, vaikka se kamala onkin. Suomessa nimittäin saadessani viileää ruokaa minun on tungettava itseni takaisin tiskille parhaillaan ruokaa ottavien opiskelijoiden joukkoon ja pyydettävä yleensä hapanta naamaa näyttävää keittolan tätiä laittamaan annokseni keittiön mikroon. Tunnen olevani pahoillani, vaikkei ole mitään syytä ja pöydästä katsovat kaverini kuolevat häpeästä. Kun ruoka taas on liian suolaista, minun on jälleen tungettava itseni takaisin tiskille jonottajien joukkoon ja sanottava: ”Olen pahoillani, mutta tämä ruoka on niin suolaista, etten voi syödä sitä (en liioittele). Voisinko ottaa jotakin muuta tästä muiden ohi, sillä en millään ehdi jonottaa uudelleen (en liioittele). Maksan kyllä!” Itse asiassa en ole kertaakaan joutunut maksamaan annostani uudelleen, mutta sanomattakin on selvää, että ruuasta valittaminen on valtavan rasittavaa ja kaverini joutuvat jatkuvasti häpeämään minua. Äänestän seuraavissa presidentinvaaleissa sitä ehdokasta, joka lupaa korottaa suolan hinnan taivaisiin. Josko sillä ruokalatkin saataisiin hieman hillitsemään suolankäyttöään.

Italia tuntuu olevan nyt johdolla ruokalamaaottelussa, mutta tilanne on oikeastaan mielestäni tasapelin arvoinen. Olen niin kiinni perinteisessä suomalaisessa ruokaympyrässä, että arvostukseni suomalaisten ruokaloiden monipuolisuutta kohtaan kirii Suomen Italian kintereille. Täällä kaipaan mahdollisuutta syödä ruokailun yhteydessä runsaasti tuoreita kasviksia (Italia-Suomi 6-4), pitää hiilihydraatit kohtuudessa (6-5) ja syödä joka päivä aterialla myös proteiineja (6-6).

Onko perinteinen lautasmalli jo ihan "out"? Italia hyperkarppaa, Suomi lowkarppaa...

Mitä ajatuksia teille heräsi? Lähtisittekö te syömään gnocchi-pastaa mensaan vai kuhapyöryköitä Monttuun?