Muumipiparkakkutalo

Sokerileipurin jouluhaaste

 

Tänä jouluna äiti tilasi jo hyvissä ajoin minulta piparkakkutalon. Koska olen ollut ennen joulua ihan lomalla, oli aikaa tehdä vähän muutakin kuin se perinteinen tonttujen tupa. Kotilieden sivuilta löytyi loistava idea sekä suuntaa antavat ohjeet muumitalon tekoon, joten sormeni oikein syyhysivät päästä rakennuspuuhiin!

 

 

Näiden kuvien jälkeen en kai kehtaa enää väittää, etten ole ollenkaan käsityöihmisiä…? Ihmeellisesti muumihahmot vain syntyivät Kotilieden kuvia katsellen ja tarkasti kopioiden. Aikaa siihen tosin tarvittiin, samoin korjailuja ja hiomista… Väreiksi riittää elintarvikeväreistä punainen, sininen ja keltainen, sillä kahta viimeistä sekoittamalla saa vihreää (joka tosin oudosti haalistui hieman parin päivän kuluessa Nuuskamuikkusen vaatteissa.) Ruskean värin Haisulia, papan hattua ja mamman laukkua varten saa sekoittamalla tomusokerikuorrutteeseen kaakaojauhetta.

 

Tämä joki on ehdoton suosikkiyksityiskohtani talosta! Kimalteet ovat sinisiä ja vihreitä pieniä leivonnaisten koristeluun tarkoitettuja sokerihelmiä, jotka taitavat olla jostain ihan tavallisesta marketista ostettuja. Meillä oli niitä sattumalta kaapissa parin vuoden takaa, jolloin tein mageita bling bling -pipareita. (Täytyypä joskus postata tänne kuvia niistäkin! Ehkä ensi jouluna?)

 

Muumitalon seinät tein viivottimella 20 cm korkeiksi ja 5 cm leveiksi ja seiniä tuli taloon kuusi kappaletta. Osaan leikkasin heti paistamisen jälkeen ikkuna-aukot, osaan koristelin ruutuikkunat. Kattokappaleiden leveys alareunassa on 6 cm ja pitkät sivut ovat 15 cm pitkiä. Näitä kattolevyjäkin tarvitaan siis yhteensä kuusi. Kannattaa tehdä vähän varaosia, sillä aina jotakin voi mennä rikki liimausvaiheessa. Me tosin säästyimme siltä murheelta. Liimaukseen en voi oikein antaa muuta apua kuin malttia! Jos joku ilmoittaa saavansa suorat seinät ja yhtenäisen katon huipun niin se on kyllä jo jonkun palkinnon arvoista…

 

 

 

Eräs aikaa vievä, mutta suloisuudessaan kannattava yksityiskohta ovat muumitalon riipputikkaat. Ne syntyvät kapeista suorakaiteen muotoisista piparinpaloista, joiden päihin painetaan ennen paistamista reiät sukkapuikolla. Reiät on avattava nopeassa tahdissa vielä heti paistamisen jälkeen; nopeassa tahdissa siksi, että pienet piparinpalat jäähtyvät parissa minuutissa, ja jäähtynyt pala ei jousta yhtään. Portaat yhdistetään langoilla solmimalla iso solmu lankoihin joka portaan alle. Vedin valmiiden portaiden langanpäät sisään kattoluukun aukosta, kastoin kattoluukun kattolevyä vasten tulevat saumat sulaan sokeriin ja vedin langat katon ja luukkurakennelman sauman väliin, ja ulos törröttävät pätkät leikkasin lyhyiksi.

Haisuli esittelee luukun

 

 

Sillan kaksi kaarevaa osaa syntyvät ottamalla kaareen mallia pienen lautasen reunasta. Sillan kaiteen olisi voinut liimata myös toisin päin, vaikka ensin ajattelin, että hahmot peittävät kaiteen nurjan puolen ja ulkosivu saa olla siistimpi. Mutta mitäs noista!

 

 

Talon koristelujen viimeiset silaukset kannattaa tehdä vasta osien liimaamisen jälkeen. Ennen liimausta koristelin vain hahmot, joen ja kaikki pystysuorat seinät. Karkkien liimailu sujuu helposti myös valmiiseen taloon ja rumannäköiset saumat voi tilkitä valkoisella kuorrutuksella piiloon.

Lopuksi vielä ikiaikainen piparkakkutaloon hyvin sopiva taikinaohje reseptilaatikostamme. Erinomaista jälkeä tulee myös kaupan pakastepiparkakkutaikinalla.

Piparkakkutaikina piparkakkutaloon

 

2 dl tummaa siirappia

2 dl sokeria

250 g voita

4 tl kanelia

4 tl inkivääriä

2 tl neilikkaa

2 tl ruokasoodaa

9 dl vehnäjauhoja

 

Paistaminen: 160 °C, piparkakkujen koosta riippuen 5-15 minuuttia

 

Kiehauta siirappi, sokeri, voi ja mausteet kattilassa. Anna jäähtyä. Sekoita ruokasooda vehnäjauhoihin ja yhdistä jauhoseos siivilän läpi siirappiseokseen. Sekoita taikinaksi ja anna taikinan levätä jääkaapissa vähintään pari tuntia ennen leipomista. Paista yhtä aikaa vain saman kokoisia piparkakkuosia, sillä pienemmät osat kypsyvät huomattavasti nopeammin kuin isot!

 

Tee kuorrute sekoittamalla pieni loraus elintarvikeväriä, kananmunan valkuaista ja tomusokeria. Käytä ruskeaan kuorrutteeseen kaakaojauhoa. Pursota kuorrute pursotuspussista, silmien ja muiden pienten yksityiskohtien maalauksessa käytä apuna cocktailtikkuja.

 

Osat liimataan yhteen sulan sokerin avulla. Sulata siis kasa sokeria valurautapannussa ja pidä sokeria pienellä lämmöllä kuumana liimauksen ajan. Varo näppejäsi! Karkit on helppo kiinnittää tomusokerikuorrutuksella, eli sitä voivat harrastaa myös lapset.

Oikein ihanaa ja satumaista joulua kaikille!

Joulupiparit

Piparkakkuakan matka maailman ääriin

Joulupiparien leipominen on joka vuosi yhtä erityinen hetki. Koko vuoden odotuksen jälkeen saa tuntea jälleen joulun tuoksun, kun ensimmäinen pellillinen piparkakkuja paistuu uunissa. Piparkakkujen leipomiseen liittyy monella varmasti myös aimo annos nostalgiaa: kukapa ei olisi pulleilla lapsenkätösillään painellut tähtösiä kaulittuun piparkakkutaikinaan. Aikuiset sanovat usein kaipaavansa joulussa sitä samaa innostusta ja riemua, jota lapsena kantoivat sisällään. Minusta aika lähelle puhdasta jouluiloa pääsee piparkakkuja leipomalla.

Tänä vuonna pipaririemuni oli tavallistakin suurempi, sillä piparkakkujen leipominen ensimmäistä kertaa Italiassa oli kuin haaste, josta selviydyin voittajana. Täällä olen nähnyt piparkakkuja myytävänä joissakin leipomoissa sekä törmännyt lehdissä joihinkin piparkakku- eli ”biscotti di Natale” -resepteihin, mutta useimmiten kyse on vaaleammista, murotaikinamaisista pipareista, ilman meille olennaisia joulumausteita. Ainesten etsiminen omaan, noin kaksikymmentä vuotta sitten hoitotädiltäni saatuun maailman parhaaseen piparkakkureseptiin osoittautui pieneksi seikkailuksi.

Ilman vaikeuksia kaupan hyllyltä löytyivät sokeri, kananmunat, kaneli, yllättäen perunajauhot, neilikat (kylläkin kokonaisina) ja voi (täällä näköjään aina suolatonta). Jauhojen valinnassakin onnistuin: ”00”-merkinnällä varustetut jauhot ovat tarkoitettu yleisesti makeaan leivontaan. Supermarketin myyjä yritti auttaa minua loppujen tuotteiden etsimisessä, mutta joutui myymään minulle joko ”ei oota” tai ”en tajuuta”. Jouluenkeli ilmestyi kuitenkin luokseni kassajonossa. 13 vuotta Italiassa asunut amerikkalaisnainen tiesi, että ruokasooda on italiaksi bikarbonaatti ja johan myyjätkin alkoivat ymmärtää. Vielä puuttuvia kardemummaa ja siirappia varten tämä amerikkalaisenkeli johdatti minut erääseen erikoisruokatarvikkeita myyvään liikkeeseen. Siirappi tosin oli suomalaiseen tuotteeseen verrattuna huomattavan paksua ja vahvan makuista tököttiä, mutta käytin sitä sitten tavallista pienemmän määrän. Taikinaa maistellessani olin tuntevinani siirapin maun edelleen liian vahvana, mutta valmiiden piparien maku oli kerta kaikkiaan kohdallaan! Voi sitä riemun ja ylpeyden määrää! ”Minä tein ihan itte pipareita Italiassa!” Kyllä olisi hoitotätikin ihmeissään.

Tänä vuonna myös makuraati toi hieman jännitystä matkaan, sillä vein piparit tarjolle kielikurssilleni. Ja miten kelpasivat? Annetaan näiden ilmeiden puhua puolestaan… :)

Piparkakut (iso annos)

400 g voita (suolattua)

4 ½ dl sokeria

3 kananmunaa

1 dl siirappia (sitä suomalaista)

3 tl soodaa

1 tl kanelia

3 tl kardemummaa

½ tl jauhettua neilikkaa

3 dl perunajauhoja

9 dl vehnäjauhoja

Koristelu:

kananmunan valkuainen

tomusokeria

sitruunamehua

Paistaminen: 175 °C, noin 8 minuuttia

Sulata voi ja anna sen hieman jäähtyä. Vatkaa munat ja sokeri kevyesti vaahdoksi ja lisää joukkoon siirappi, sulatettu voi ja keskenään sekoitetut kuivat aineet. Anna taikinan seistä viileässä yön yli ennen leipomista. Paista piparkakut 175 °C:ssa noin 8 minuuttia.

Valmista kuorrutus sekoittamalla aineet sopivan paksuiseksi tahnaksi. Laita tahna muovipussiin ja leikkaa muovipussin kulmaan pieni reikä, josta voit pursottaa kuorrutuksen.

Minä sekä koristeluapulaiseni Englannista käytimme koristelussa pursotuspussien sijaan medisiinareiden ”HC-menetelmää”, steriilejä injektioruiskuja. Täällä Italiassa niitä saa nimittäin supermarketista (???) neuloineen päivineen (!!!).

Jouluinen tervehdys ruiskuluolasta

Tasavallan toscakakku

Valtakunta juhlii

Täällä Italian tasavallassa tapahtuu… Onnellisia asioita, jos keskiverto italialaiselta kysytään. ”Vihdoinkin, vihdoinkin hän on luvannut lähteä!” huokaisi italian opettajammekin viitaten tietenkin herraan, joka myös ”Euroopan parhaana poliittisena johtajana” tunnetaan. Lienee siis aihetta juhlaan.

Siellä kaukaisessa Suomen tasavallassa juhlitaan nyt kuitenkin ihan muita miehiä, rakkaita isäpappoja nimittäin. Isiä voi lahjoa monin eri tavoin, mutta oma lahjavinkkini on ehdottomasti herkullinen isänpäiväkakku. Mikäli yhtään tätä isäkäslajia tunnen, toscakakku on sille vastustamatonta herkkua.

Tasavallan toscakakku on tietysti ikisuosikkireseptiemme arvokkaimpia aarteita, todellinen äitini bravuuri. Toscakakku kuuluu meidän perheessämme yhtälailla sekä arkeen että juhlaan. Arkena äiti leipoo toscakakkua erityisesti hemmotellakseen: kun esimerkiksi itse tulen opiskelupaikkakunnalta kotiin viikonlopun viettoon, odottaa pöydässä aika usein vastapaistettu toscakakku. Ja kun arjen keskellä äiti sanoo haluavansa leipoa ”jotakin oikein hyvää”, tiedän, minkä reseptin hän ottaa esiin! Toscakakkua parempaa ”lohturuokaa” ei ole…

Mutta kuten sanoin, ei myöskään juhlaa ilman toscakakkua. Rippijuhlat, lakkiaiset ja syntymäpäivät on varmasti kaikki juhlittu toscakakun kanssa. Se yksinkertaisesti kuuluu kahvipöydän kattaukseen! On kuitenkin yksi tärkeä syy, miksi sukujuhlissamme toscakakkua on oltava tarjolla – setäni rakastaa sitä yli kaiken. Nimenomaan tätä äitini leipomaa versiota, mikään muu ei tule kuuloonkaan. Toscakakkua viedään aina myös mökkituliaisiksi sedän ja tädin kesämökille, ja sedän suorittama ensimmäisen palan leikkaus tietysti suuri ohjelmanumero. Setäni ja toscakakku kuuluvat niin kiinteästi yhteen, että lapsena luulin usein sedän olevan tulossa kylään, kun meillä leivottiin toscakakkua.

En tiedä, liittyykö toscakakku jollain tavalla Tosca-oopperaan tai Toscanaan, mutta sana on vienyt ajatukseni aina myös Italiaan... Itse leivoinkin toscakakkua ensimmäistä kertaa nimenomaan vähän ennen Italiaan lähtöäni. Kiiltävine toscakuorineen luulin kakun olevan vaikea tehdä, mutta väärässä olin. Se on myös yllättävän nopea tehdä: paistoaikoineen päivineen toscakakku on alle tunnin pikakakku.

Tasavallan toscakakku

2 kananmunaa

1 ½ dl sokeria

2 ½ dl vehnäjauhoja

1 ½ tl leivinjauhetta

½ dl maitoa

125 g voita

Kuorrutus:

50 g voita

1 rkl vehnäjauhoja

1 dl sokeria

½ dl kuohukermaa

70 g mantelilastuja

Paistaminen: 200 °C:ssa ensin noin 5–10 minuuttia, sitten 10–15 minuuttia

Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi. Lisää jauhot, joihin on sekoitettu leivinjauhe, maito ja voisula vuorotellen joukkoon kevyesti sekoittaen. Vuoraa kiinteäpohjainen, halkaisijaltaan 21 cm:n kakkuvuoka leivinpaperilla pohjasta ja reunoista. Kaada taikina vuokaan. Esipaistaa pohjaa 200 °C:ssa uuniin alatasolla 5–10 minuuttia. Ole tarkkana! Kakun pinnan tulee olla hieman ruskea, mutta ei liian tumma. Pinnan tulee olla myös ehdottomasti hyytynyt, muuten toscakuorrutus on mahdotonta levittää.

Valmista kuorrute pohjan paistuessa. Sulata voi kattilassa ja sekoita siihen sokerit ja vehnäjauhot huolellisesti. Lisää sen jälkeen kerma ja mantelilastut. Kiehauta. Levitä kuorrutus puolikypsän kakkupohjan päälle. Paista kakkua vielä uunin keskitasolla 10–15 minuuttia kunnes pinta on kauniin kullanruskea. Pysyttele uunin lähettyvillä, jottet paista liikaa. Kumoa kakku pois vuoasta, irrota leivinpaperit ympäriltä ja käännä oikeinpäin tarjolle.

Kinkku-oliivileipä

Kesän helpoin leipä

Terveisiä kesämökiltä! Blogini on saanut olla hetken hiljaa keskittyessäni saunomiseen, trampoliinilla pomppimiseen ja grilliherkkujen maisteluun luonnon helmassa. Perheemme viikoksi vuokraama kesämökki oli oikea paratiisi pienen järven rannalla. Työviikkokin tuntui aivan erilaiselta, kun työpäivien jälkeen sai viettää mökkielämää perheen tai mökillä vierailleiden ystävien seurassa.

”Martinen oliivikakku, Cake aux Olives Martine” ryppyisellä kellastuneella paperilla, kummitätini käsialalla kirjoitettuna, on yksi lukemattomista arvopapereista, joita keittiön reseptilaatikossa säilytetään. Ikisuosikkiresepti kopioitiin mukaan myös mökille. Tämä leipä – niin tai kakku – on yksinkertainen tehdä. Aineet vain sekoitetaan keskenään, hiivaa ei tarvita vaan taikina kohoaa uunissa leivinjauheella. Äiti jättää ohjeesta pois yleensä kinkun, ja leipä toimii silloinkin erinomaisesti. Kinkulla leipä onkin melkein kuin piiras, jonka syö vain näppärämmin ilman haarukoita ja veitsiä. Piknikeväänä mitä parhain!

Kinkku-oliivileipä

4 kananmunaa

1½ dl oliiviöljyä

1½ dl valkoviiniä tai omenamehua

4 dl vehnäjauhoja

2 tl leivinjauhetta

¼ tl suolaa

100 g emmentalraastetta

150 g savukinkkua

pinnalle kivettömiä oliiveja, oreganoa ja juustoraastetta

Paistaminen: 180 °C, noin 45 minuuttia

Vatkaa munat kevyesti rikki, lisää öljy ja vaahdota. Lisää valkoviini, suola, jauhot, leivinjauhe, juustoraaste ja kinkku pieninä kuutioina. Kaada taikina leivinpaperilla päällystettyyn uunivuokaan (lasagnevuoan kokoinen). Tupla-annos taikinaa riittää koko uuninpellille. Lisää taikinan päälle oliivit puolikkaina kupera puoli ylöspäin. Ripottele pinnalle kuivattua oreganoa ja hieman juustoraastetta. Paista 180 °C:ssa noin 45 minuuttia.

Uuteen tietokoneeseensa (30 x 19,5 x 1,5 cm ja 1,5 kg!) tutustuen,

Noora

Aurajuusto-kukkakaaligratiini

Nooran ja äidin houkutus

Otimme viime viikonloppuna äidin kanssa kaiken ilon irti siitä, että olimme kahdestaan kotona. Kun homejuustoa inhoava isosiskoni ja kypsennettyä kukkakaalia kammoksuva isäni olivat pois ruokapöydästä, me kokkasimme omaa herkkuruokaamme, homejuustolla gratinoitua kukkakaalia! On ehkä käsittämätöntä, miten meidän pitää välillä oikein himoita sellaista ruokaa, jota toiset inhoavat. Emme me ilkeyksissämme, mutta tuo hieman suolaisella aurajuustolla gratinoitu pehmeä ja makea kukkakaali on vaan ihan mielettömän hyvää!

Olen miettinyt paljon tuota inhokkiruoka-asiaa. Lähinnä sitä, että onneksi olen hyvin kaikkiruokainen. Homejuusto ja kukkakaalikin ovat yleisesti hyväksyttyjä inhokkiruokia, mutta miltä mahtaisi tuntua, jos inhoaisi vaikkapa kalaa tai jotain muuta usein vastaan tulevaa ruokaa? Miten inhonsa aina perustelisi kohteliaasti? Allergialla varmaan. Luulenpa, että puolet allergioista on oikeasti inhoa… Oletteko te ”allergisia” jollekin? ;)

Mun annoksestani moni saisi varmaan anafylaksian. Oikeasti tai leikisti. (Huomaa kesän ensimmäiset grilliherkut!)

Oliivit olivat pitkään oma karttamisen kohteeni, mutta olen jo vuosia syönyt niitä ihan hyvällä halulla. Tämä on ehkä todiste siitä, että maku muuttuu usein iän myötä. Nykyisin keksin inholistalleni oikeastaan vain yhden asian: korianterin. Maistoin korianteria ensimmäisen kerran vasta muutama vuosi sitten Kiinan matkalla ja silloin isosiskoni ja hänen miehensäkin puhuivat korianterista painajaisyrttinä. Tässä välissä he ovat oppineet jo pitämään korianterista, mutta minulle yrtti on edelleen pieni painajainen. Korianteri ei varsinaisesti ällötä minua, mutta sen maku tuntuu siltä kuin kitalakeni läpi painettaisiin pitkä ja tylppä naula! Valitettavasti korianteri tulee vastaan nykyisin entistä useammin, mutta ”se laukaisee migreenini” on aika hyvä pakotie. Inhokkiruokien sijaan on kyllä monia ruokia, joita kartan esimerkiksi koulun ruokalassa ihan vain siksi, että vatsani menee niistä täysin sekaisin. Tästä syystä monet hyvät ystävänikin ovat luulleet, että en syö punaista lihaa. Kyse on pelkästään kyllä eineslihavalmisteiden välttelystä. Valitettavasti se kasvisruokaversion soijakin on yhtä paha! Aina on kyllä onneksi löytynyt syötävää kolmannesta vaihtoehdosta tai viimeistään viereisestä ruokalasta. Silloin, kun saa kaikessa hiljaisuudessa valita, elämä on aika helppoa.

Mutta olen minäkin melko kenkku, nimittäin juomien suhteen. En voi sietää kahvin, piimän tai alkoholin makua! Aika paha, erityisesti tuo viimeinen. Siis muille. Mutta en voi sanoa muuta kuin koittakaa kestää!

Aurajuusto-kukkakaaligratiini

yksi iso tai kaksi pientä kukkakaalia

2 rkl voita

3 rkl vehnäjauhoja

2-3 dl maitoa

50 g emmentaljuustoraastetta

50 g aurajuustomurua

ripaus pippuria

ripaus paprikajauhetta

(Maizena vaaleaa suurustetta)

Paistaminen: 210 °C, noin 20-30 minuuttia

Hyörytä tai keitä kukkakaali ensin lähes kypsäksi kattilassa. Lisää toiseen kattilaan voi ja sekoita jauhot sulaneeseen voihin. Lisää maitoa vähitellen koko ajan kattilan pohjasta asti sekoittaen. Anna kiehahtaa ja paksuuntua. Sekoita joukkoon juusto ja anna sen sulaa. Kastike saisi olla melko paksua, ”tahnamaista”, jotta se jää kukkakaalin päälle eikä valu pois. Jos kastike kaipaa mielestäsi lisää paksuutta, kuumenna se uudelleen kiehuvaksi ja lisää Maizenaa muutama ruokalusikallinen kerrallaan ja anna kiehua hetki tämän lisäämisen jälkeen.

Aseta kukkakaali mahdollisimman kokonaisena uunivuokaan ja kaada juustokastike sen päälle. Kypsennä uunissa 210 °C:ssa noin 20-30 minuuttia tai kunnes gratiini on saanut sopivasti väriä. Nauti lämpimän ruuan lisukkeena.

Kukkakaalit kätevällä silikonisella höyrytysritilällä

Juustokastikkeella peitelty

Krabbeluurit

Mennään brunssille!

Vappuviikonloppu lähestyy ja ennen kaikkea vappubrunssi. Omaan vappuuni on kuulunut jo muutaman vuoden ajan vappubrunssi vapunaattona ja usein myös piknikbrunssi vapunpäivänä. Tällä kertaa jaan reseptin, josta saa takuuvarmasti vappubrunssin hittiherkun. Mutta ei mennä siihen ihan vielä.

Eräs oman blogini hittipostauksista koskee myös brunssia. Blogger-ohjelma, jolla tätä blogiani kirjoitan, tekee kaikenlaisia hauskoja tilastoja lukijoiden käynneistä blogissani. Luetuimpien kirjoitusten joukossa on viikoista ja kuukausista toiseen viime keväänä kirjoittamani ”Brunssilla Blankossa”. Googlen kautta surffaamalla blogiini päädytään äärimmäisen usein hakusanoilla ”brunssi Turku” ja ”brunssi Blanko”. Siis ainakin turkulaiset ovat mieltyneet tähän rentoon myöhäisaamun ruokahetkeen!

Tänäkin keväänä olen pariin otteeseen käynyt pyörähtämässä Blankon edessä sunnuntaiseen brunssiaikaan. Mutta tosiaan vain pyörähtämässä. Jonot Blankon herkulliseen brunssipöytään kiemurtelevat nimittäin jo Aurajoen rantaa pitkin. Voisiko olla, että Blankon brunssin suosio alkaa kääntyä jo itseään vastaan? Onnittelut niille, jotka Blankon brunssille ovat mahtuneet, mutta minulla on lohdullista kerrottavaa kaikille jonottamiseen kyllästyneille: Turussa on muitakin sunnuntaibrunsseja. Me löysimme siskon kanssa palan taivasta korttelin päästä Aurakatu 1:stä.

Fontana Cafe avasi tänä keväänä ovensa remontin jäljiltä entistä ehompana. Sunnuntaisin se tarjoilee herkullisen brunssipöydän klo 12–17 hintaan 17 €. Me nautiskelimme vatsamme täyteen aamiaisleivillä päällysteineen, herkullisilla salaateilla, lämpimillä mannermaisilla aamiaisantimilla, hedelmillä ja paksuilla pannukakuilla. Kyytipojaksi tuoremehua ja kahvia tai teetä. Ei paha! Väkeä oli paljon, mutta aina löytyi myös vapaita paikkoja (ainakin toistaiseksi!). Mukavaa oli myös se, että kahvilabaari toimi brunssin ohella ihan tavalliseen tapaan: viereisen pöydän sedät saivat club sandwichinsa ja rouvat leivoksensa.

Herkkuterkut Fontanasta

Pannukakuista parhaimmat paistan kuitenkin itse. Tai eiväthän ne mitään ”pannukakkuja” ole vaan krabbeluureja. Jos joku teistä tiesi jo etukäteen, mitä krabbeluurit ovat, on syönyt niitä aiemmin tai tietää jopa, mitä tuo hassu nimi tarkoittaa, lupaan kyllä siitä hyvästä melkein jonkun palkinnon.

Krabbeluurit ovat niin ikisuosikkejani kuin olla vain voi, mutta näitä ei pikku-Nooralle paistanutkaan äiti vaan perhepäivähoitajani. Hänen reseptejään meillä on monta muutakin, mutta krabbeluurit ovat todellinen reseptiaarre. Krabbeluurit ovat niin kuin pikkulättyjä, mutta tavallisista lätyistä poiketen ne pullistuvat pannulla paksuiksi pullukoiksi. Taikinan yksinkertaisuudesta päätellen ei kai niissä muuta salaisuutta ole kuin leivinjauhe. Niin ja vaniljasokeri, sen takia krabbeluurit varmaankin maistuvat paremmilta kuin mikään tavallinen lätty.

Ja hei, älkää kuvitelko, että me hoitolapset syötiin jotain brunsseja siellä hoitotädin luona. Krabbeluureja syödään aina silloin kuin syötäisiin lättyjäkin.

Krabbeluurit

(pikkupikku annos, kannattaa tuplata!)

2 dl vehnäjauhoja

1 dl sokeria

1 tl leivinjauhetta

1 tl vaniljasokeria

1 dl maitoa

1 kananmuna

voita paistamiseen

Sekoita kuivat aineet keskenään ja vatkaa maito ja muna vispilällä sekaisin. Yhdistä kaikki paksuksi taikinaksi ja annostele voideltuun ohukaispannuun. Paistamisessa kannattaa käyttää melko mietoa lämpötilaa, jotta paksut krabbeluurit ehtivät kypsyä kääntämisen välillä myös keskeltä. Herkuttele krabbeluurit kermavaahdon, siirapin, sokerin tai hillon kanssa.

Tänä vuonna vietän vappua isosiskoni kanssa – ensi kertaa sitten… lapsuuden? Tästä saammekin hyvän aasinsillan seuraavaan aiheeseen. Muistelimme tässä taannoin siskoni kanssa kaikenlaisia lapsuusjuttuja. Pohdiskelin myös siskolleni asioita, joista olin lapsena ollut hänelle, neljä ja puoli vuotta vanhemmalle siskolleni, kateellinen. Hänen amerikkalaiselta kirjekaveriltaan saamat hienot hiiriaiheiset tavarat tai teini-ikäisenä sukulaisten kanssa tehty Lontoon-matka olivat omiaan nostattamaan kateuden vihreyden pikkusiskon kasvoille. Kysyin isosiskolta leikkimielisesti, oliko hän ollut joskus minulle jostain kateellinen. (Eihän hieno isosisko, hyvänen aika sentään, voi olla perheen räkänokkarääpäleelle mistään kateellinen!) Oli hän kuulemma hiukan kateellinen yhdestä asiasta. Ruokablogista.

Kääk!

No ei vaan. Kuten rivien välistä olette huomanneet, isosiskoni on mestarikokki ja -leipuri. Hän on myös todellinen reseptihaukka: uudet reseptilöytöni tuntuvat päätyvän käsiini nykyään aina Marian kautta. Olisi vähintäänkin kohtuullista, että Nooras söta o saltigassa olisi myös kategoria Marias mumsiga. Ja kuten muodikkaimmissa ruokablogeissa jo tehdään, varsinainen kirjoittaja päästetään välillä lomalle (tai lukemaan tenttiin) ja vierailijakirjoittaja pääsee jakamaan reseptiaarteitaan lukijoille. Pikku apulainen siis! Näin ollen, tästä lähtien Nooras söta o saltigassa vierailee satunnaisesti isosisko Maria makoisine resepteineen. Hän on hyvä tyyppi, vaikka inhoaakin homejuustoa.

Isosiskoista on aina apua!

Suklaakakku sukupolvelta toiselle

Vanhassa vara parempi

Minulla on tänään syntymäpäivä. Täytän kauhistuttavat 24 vuotta. Ikäloppuiset, mummelinharmaat, raihnaiset 24 vuotta. Aaaarrggghhhh!

Kunhan pelleilen! :)

En siinä, etten täyttäisi 24 vuotta vaan siinä, että 24 on mielestäni loistava ikä, ei mummelin vaan nuoren naisen ihana ikä. Iän karttuminen tapahtuu mielestäni tietyllä tavalla hyppäyksittäin. Esimerkiksi täysi-ikäistymisen ja pesästälennon ikävuodet 18 ja 19 ovat suunnilleen sama asia, samoin aikuisuuden opettelun vuodet 20–23. 24-vuotiaana hypätään uusiin nuoren aikuisen ikävuosiin, ehkä tuonne 27-vuotiaaksi asti. Takana on itsensä etsiminen, edessä uudet jännittävät asiat.

Vanheneminen on outo tapahtuma. Ikää karttuu, mutta aina vain minusta on tuntunut samalta Nooralta. Toisaalta, kun tarkastelee itseään ajassa taaksepäin, huomaa kummasti viisastuneensa aiemmista vuosista. En ole kyllä varma, kuinka paljon tästä karttuneesta viisaudesta on jälkiviisautta. Aika paljon varmaankin.

Ikään ja vanhenemiseen suhtaudutaan intohimoisesti. Lapsena jokaista ikävuotta odotti kuin kuuta nousevaa, nuorena ajan haluaisi pysäyttää ja vanhana ikä kuuluu salata. Omat 24 ikävuottani kirvoittavat mielipiteitä: ”Sä oot jo niin vanha, ai kauheeta!” ”Oi, niin nuori!” Lääkärikoulussa eräs gynekologi opetti meille, että nainen on 21-vuotiaana parhaassa iässä. Sen jälkeen tapahtuu rupsahtaminen. Välittömästi. Kyseinen naisgynekologi kuvasi, miten omana 22-vuotissyntymäpäivänään hän suorastaan tunsi, miten suuri rupsahduksen aalto pyyhkäisi läpi hänen ennen niin hehkeän kroppansa. Oi voi. Minun mielestäni hän oli edelleen oikein vetävän näköinen… Mutta luojan kiitos, meillä on neurologiaa tänä keväänä. Hermoston kehitystä tarkastelevat asiantuntijat antavat nimittäin vanhenemista pelkääville vähän enemmän armoa. En nyt muista tarkkaa ikää, mutta minullakin on vielä aika kauan aikaa muokata hermoverkkojani. Vai onko niin, että ulkoinen rupsahdus tapahtuu 21-vuotiaana vaikka sisäinen kauneus vasta lähestyy huippuaan? Olen kuitenkin täysin eri mieltä nuoruuden ja ulkoisen kauneuden suhteen: mielestäni kauneus ehdottomasti jalostuu iän myötä. Ja mitä muuten veikkaatte 21-vuotiaan ja 24-vuotiaan tyytyväisyydestä omaan ulkonäköönsä? Jep, se on noususuhdanne.

Kaikki tämä 21-vuotiaan hehkeys on mennyttä... Carolan CD on onneksi vielä tallella!

Eiväthän ne rypyt meitä oikeasti pelota. Vuodet tuovat nimittäin vääjäämättä vastaan muutoksia omassa elämässä ja kaikki uusi vähintäänkin jännittää, joskus jopa pelottaa. Omat ikätoverini tuntuvat murehtivan elämässä tiettyyn ikään mennessä saavutettuja asioita. Minulla oli viime syksynä ala-asteen luokkakokous ja siellä muisteltiin ala-asteikäisinä tehtyjä kuvitelmia elämästämme vuoden 2010 luokkakokouksessa. Perhe, lapsia, työ, kartano… No, lapsosia muutamalla olikin, joku oli ehkä jo työelämässä, mutta suurimmaksi osaksi olimme edelleen koulun penkillä istuvia pikku nassukoita. Kartanoistakin oli kuulemma vielä rakennussuunnitelmat hyväksymättä. Pettymysten pettymys! Minun on kuitenkin tunnustettava, etten ole koskaan ajatellut elämääni samanlaisella suunnitelmallisuudella. Toki minullakin on aina ollut haaveita siitä, mitä sitten isona haluan tehdä ja mitä elämääni kuuluu tai ei kuulu. Mutta aikarajaa ei ole! Kumma kyllä, suunnitelmat myös tuppaavat muuttumaan tiheästi. Ehkäpä onni voi olla muutakin kuin kartano tai kaksi lasta ja koira… Onnellisuus on ainoa asia, jota minä elämältäni loppujen lopuksi toivon. ”Pitää tehdä sitä ja tätä, ettei vanhana tarvitsisi keinutuolissa sitten harmitella” sanoo moni. Mutta tiedättekös mitä? Kuulin jostakin, että kun vanhoilta ihmisiltä on kysytty, mitä asioita he katuvat tai olisivat halunneet tehdä toisin elämässään, toivovat he vain, että olisivat olleet vähemmän kunnollisia! Kyllä vanha on viisas, ei voi muuta sanoa.

Viisautta on kätketty myös isoäitien keittokirjoihin. Jostakin sellaisesta on peräisin myös meidän perheemme suklaakakkuklassikko, jonka vertaista ei ole toista. Kun oma äitini oli suurin piirtein minun ikäiseni opiskelijatyttö, oli hän tutkimusapulaisena yliopistolla. Eräs ryhmän tutkijoista tarjosi kerran tätä suklaakakkua koko porukalle. Ohjeen tämä herra oli kaivanut jostain ikivanhasta leivontakirjasta. Resepti meni heti jakoon ja nykyisin kakkua leipoo jo uusi sukupolvi. Ja aina, kun kakkua tarjoaa, kaikki haluavat reseptin. Näin kävi viimeksi joulun alla, kun tarjosin suklaakakkua työkavereilleni sairaalassa. Joskus joku tunnistaa kakun mausta: ”Tämähän on se isomummun suklaakakku!”

Suklaakakku

5 rkl kaakaojauhetta

2 dl kermamaitoa (puolet kermaa ja puolet maitoa)

2 dl sokeria

150 g voita

2 kananmunaa

2 ½ dl vehnäjauhoja

1 rkl vaniljasokeria

1 ½ tl leivinjauhetta

suklaakuorrutus:

puolet maitosuklaata

puolet taloussuklaata

loraus kermaa

kermavaahtoa tarjoiluun

Paistaminen: 175 °C, noin 40 minuuttia

Hämmennä kaakao, kermamaito ja puolet sokerista sekaisin kattilassa. Seos saa kiehua, jonka jälkeen se jäähdytetään. Vaahdota voi ja sokeri ja vatkaa kananmunat vaahdon joukkoon yksitellen. Lisää kaakaoseos taikinaan. Sekoita keskenään vehnäjauhot, vaniljasokeri ja leivinjauhe ja lisää taikinaan. Kaada taikina voideltuun ja korppujauhotettuun noin kahden litran vetoiseen pyöreään vuokaan (matala kakkuvuoka tai reikävuoka). Paista 175 °C:ssa noin 40 minuuttia. Kumoa kakku ja anna jäähtyä. Tee halutessasi kakulle suklaakuorrutus yhdistämällä sama määrä maito- ja taloussuklaata kulhoon, lisäämällä joukkoon loraus kermaa ja sulattamalla mikrossa. Sekoita kuorrute tasaiseksi ja levitä kakulle. Tarjoa kakku löysän kermavaahdon kanssa. Kuorrutuksista ja kermavaahdosta huolimatta kakku on erinomaista myös sellaisenaan kahvikakkuviipaleina.

Teitä hämätäkseni poseeraan ylimmässä kuvassa suklaakakun kanssa 23-vuotissyntymäpäivilläni, siis tasan vuosi sitten. Ulkonäköasioihin palatakseni, tiedättekös mistä sitä sitten tietää tulleensa vanhaksi?

 

Siitä, että aamunaama kestää koko päivän.

Eipä kestä vielä, ähäkutti!

Cowboy Cookies eli suklaahippukeksien ykköset

Todellinen toivepostaus

Täydelliset suklaahippukeksit eli chocolate chip cookiesit ovat löytyneet. Löytöpalkkion saa isosiskoni, joka päätyi kerran Brown Eyed Baker -nimiseen blogiin. Sisko tarjosi meille näitä jättikeksejä viime syksynä Edinburghissa ja olin heti myyty. Niin ovat tosin olleet kaikki muutkin keksejä maistaneet. Isosiskoni on saanut levittää reseptiä jo varmaankin kymmenille pyytäjille. Hän sai keksireseptiä koskien yhteydenoton jopa aivan tuntemattomalta naiselta: isosisko oli leiponut keksejä kerran entiselle työpaikalleen ja tämä nainen oli sattunut olemaan silloin samalla työpaikalla harjoittelussa! Myös pelkkä huhu täydellisistä suklaahippukekseistä on herättänyt reseptinhaalijat. Mutta tässä ne nyt ovat, vain leipomisen päässä sinusta!

Millaisia ovat sitten täydelliset suklaahippukeksit? Minun mielestäni ne ovat isoja, paksuja, sopivan sitkoisia, mehukkaita, täynnä herkullisia sattumia, ei liian makeita, ei missään nimessä jauhoisia vaan ennemminkin rouheisia, kauniita, hyvin säilyviä, helposti valmistuvia ja koukuttavan herkullisia. Cowboy Cookiet sisältävät ihanaa tummaa suklaata ja rapeita pekaanipähkinöitä. Isot kaurahiutaleet ja kookoshiutaleet vastaavat täyteläisestä rakenteesta. (Jos pelkäät kookoshiutaleita, anna niille tämä mahdollisuus. Kookosta ei varsinaisesti erota kekseistä, mutta kookoshiutaleet ovat juuri sitkon ja mehevyyden kannalta olennaisia.) Cowboy Cokieseissa jättimäinen koko on myös ”se juttu”. Vaikka yleensä suosin kohtuukokoisia tai pieniä herkkuja, ison Cowboy Cookien syöminen ei ole temppu eikä mikään. Ja kuinkahan monta keksiä olen vetänyt välipalaksi nälkääni…

Itse keksien lisäksi taikina on alkuperäisessä ohjeessa jättimäinen Amerikan tyyliin. Tässä ohje on puolikkaana ja sillä syntyy silti useampi pellillinen jättikokoisia keksejä. Teimme viikonloppuna siskon kanssa keksejä sen alkuperäisen mega-annoksen verran ja kauhan pyörittelyssä sai kyllä käyttää voimaa! Huh! Mutta saatiinpa taas iso keksikasa, josta riitti perheelle, kaverille, työkavereille ja kampaajalle.

Makeaa maaliskuuta kaikille! Unohdinkohan muuten sanoa, että nyt alkoi KEVÄT!!!

Cowboy Cookies

3,5 dl vehnäjauhoja

1/2 rkl leivinjauhetta

1/2 rkl ruokasoodaa

1/2 rkl jauhettua kanelia

1/2 rkl vaniljasokeria

(1/2 tl suolaa, jos käyttää suolatonta voita)

170 g (suolatonta) voita, huoneenlämpöisenä

2 dl sokeria

1 dl fariinisokeria

2 pientä kanamunaa

200 g taloussuklaarouhetta

3,5 dl isoja kaurahiutaleita

2,5 dl kookoshiutaleita

100 - 150 g rouhittuja pekaanipähkinöitä.

Paistaminen: 175 °C, noin 12 minuuttia

Sekoita jauhoihin kuivat aineet. Vatkaa voi ja sokerit vaahdoksi, yhdistä kananmunat yksitellen joukkoon hyvin vatkaten ja lisää jauhoseos taikinaan. Lisää lopuksi kaurahiutaleet, suklaarouhe, kookoshiutaleet ja pähkinät sekaan. Levitä pellille leivinpaperin päälle isohkoja taikinanokareita leviämisvaralla, esim. 12 nokaretta per pelti. Paista 175 °C:ssa noin 12 minuuttia.

Baker power!

Juu, ikisuosikkeihin se pääsi...

Sunnuntain värikäs lohipelti

Talviruokien parhaimmistoa



Uunilohi taitaa olla muidenkin kuin minun suurimpia suosikkiruokia. Lohta voi valmistaa uunissa monella tavalla, mutta minun kaksi lempiruokaani ovat jo aiemmin esitelty ihanakala sekä tämä värikäs lohipelti. Niin kauan kuin muistan, äitini on paistanut meille päivälliseksi lohta kermaperunoiden seassa. Viime vuosina hänellä on ollut tapana levittää pellille lohen kaveriksi paljon muutakin: bataattia, porkkanoita, punajuuria, sipulia… Varmasti moni muukin juures ja kasvis, tai vaikkapa sieniä, on pellillä nähty. Olen seurannut lohi- ja juurespellillisen valmistumista lukuisia kertoja ja tänään valmistin ruuan itse. Kirjolohifileen rinnalle pääsi tänään perunoita, bataattia, punasipulia ja porkkanoita. Ai että oli hyvää!

Tällä kertaa pidemmittä puheitta:

Lohi-juurespelti

(Tässä ohje niin kuin tänään sen valmistin. Soveltaminen on sallittua!)

1 kirjolohifilee

4 porkkanaa

5 pientä perunaa

1 pieni bataatti

2 punasipulia

suolaa

pippuria

kuivattuja yrttejä

2 ½ dl ruokakermaa

1 dl maitoa

2 dl kuohukermaa

tuoretta tilliä

Paistaminen: 200 °C, noin 45 minuuttia

Levitä uuninpellille paistopaperi. Aseta kalafilee keskelle nahkapuoli alaspäin. Mausta suolalla ja pippurilla. Pilko porkkanat tikuiksi, perunat ja bataatit siivuiksi ja sipulit lohkoiksi. Levitä kasvikset sektoreittain pellille lohen ympärille. Mausta suolalla, pippurilla ja kuivatuilla yrteillä. Kaada juuresten päälle ruokakerma ja maito. Lisää kuohukerma viimeiseksi sekä juuresten että lohen päälle. Pinnalla oleva kerma ruskistaa ruuan kauniisti uunissa. Paista 200 °C:ssa noin 45 minuuttia. Silppua valmiin lohen pinnalle runsaasti tuoretta tilliä.

Yksi,

kaksi,

kolme!