Italian ruokien jälkeen

Italiassa vietettyjen kahdeksan kuukauden + yhden viikon jälkeen on aika koota yhteen ja tallentaa muistiin hieman italialaisia ruokakokemuksiani kyseiseltä ajalta. Edellisen loka-toukokuun siis vietin Keski-Italian Umbriassa, sen pääkaupungissa Perugiassa, italian kieltä ja kulttuuria opiskellen. Plus yksi viikko taas oli heinäkuun alussa viettämäni lomaviikko itäisessä Sisiliassa lähellä Taorminaa.

Lihakaupan edessä Umbrian Norciassa

Umbriaa en valinnut Italian vuoteni kohteeksi millään tavalla ruokakulttuurin perusteella vaan nimenomaan Perugian erinomainen kieliylipisto ajatuksissani. Kahdeksan kuukauden aikana ehdin kuitenkin tutustua Umbrian ruokakulttuuriin erinomaisesti. Vuoristoista Umbriaa kutsutaan Italian vihreäksi sydämeksi, joten sillä on ruokapöytiin monenlaista annettavaa. Umbrian ehdottomia tunnustuotteita ovat oliivit ja erityisesti oliiviöljy (onhan oliivipuu myös Umbrian alueen tunnuspuu), viinit, juustot, pavut, tryffelit, lihat, leikkeleet ja makkarat.

... ja lihakaupan sisällä

Alkupalalajitelma Umbrian tyyliin

Papupadat porisemaan

Tryffelipastaa

Torta al testo oli ensimmäisiä vastaani tulleita Umbrian ruokia:

ohutleipää erilaisin täyttein, tässä pinaattia ja juustoa sekä ilmakuivattua kinkkua

Italiassa vietettyjen kuukausien aikana huomasin käytännössä todellakin sen, mitä olin aiemmin Italian ruokakulttuurista oppinut: Italiassa keskitytään paikallisuuteen. Asuessani Keski-Italiassa meren ulottumattomissa ei esimerkiksi herkkuruokaani kalaa näkynyt vuoden aikana lautasella juuri ollenkaan, vaikka normaalisti Suomessa asuessani syön sitä ainakin sen suositellun 2-3 kertaa viikossa. Vaikka raaka-aineita olisikin tuotu muualta, oli ruoka myös aina italialaiseen tapaan valmistettua. Vuoden aikana oli monta tilannetta, jolloin minun piti kuvailla suomalaista keittiötä ja koin sen hieman hankalaksi sen vuoksi, että Suomessa me syömme tavallisesti hyvin kansainvälisesti. Toki meilläkin on omat paikalliset erikoisuutemme ja suomalainen ruoka kiteytyy usein esimerkiksi puhtaan luontomme antimiin, mutta harva silti syö lähes päivittäin karjalanpaistia tai lapskoussia, hirvipaistia tai metsän marjoja. Italiassa arvostukseni lähellä tuotettua ruokaa kohtaan ehdottomasti kasvoi, mutta samalla heräsi myös uudenlainen ylpeys suomalaisten ruuanlaittajien joustavuutta ja avoimuutta kohtaan. Sillä ihan oikeasti, aina samankaltaiseen (olkoonkin vaikka kuinka hyvään) ruokaan kyllästyy!

Heinäkuun alun Sisilian loma tarjosi taas aivan uudenlaisen italialaisen ruokalistan verrattuna Umbriaan: loputtomasti kalaa ja muita meren herkkuja, tuoreista tuoreimpia vastapoimittuja hedelmiä ja vihanneksia. Sisilian lomalla oli tietysti etunaan parasta pöytiin tarjoava vuodenaika, mutta silti on ihan selvää, että sisilialainen ruoka on vain enemmän omaan makuuni kuin umbrialainen raskaampi ja lihaisampi ruokavalio. Sisiliassa sain viikon aikana aivan ahaa-elämyksen siitä, kuinka valtavasti erilaisia ruokia pelkistä kasviksista voi valmistaa. Erinomainen esimerkki oli illallisemme paikallisessa agriturismossa eli pienellä maatilamatkailutilalla. Tilan kokki valmisti joka illaksi päivän sadosta runsaalla mielikuvituksella rakennetun menun. Pelkkiä alkuruokia pöytäämme kannettiin varmaankin 6-7 erilaista, lähinnä kasviksista tietenkin, ja minun oli välillä pakko tarkistaa tarjoilijalta, missä kohta ruokalajeja nyt edetään. Kokonaiselta juhla-aterialta tuntuneiden alkupalojen jälkeen nimittäin saapui ensimmäinen pääruoka, pistaasipastaa ja liha-pastatäytteisiä munakoisokääryleitä, sekä sen jälkeen toinen pääruoka, joka sisälsi kahta erilaista lihaa paistetuilla perunoilla. Täyteläinen suklaakakku limoncellon kera kruunasi aterian. Vaivaiset 25 euroa per ruokailija koko homma. Juuri tuollaisina hetkinä pakkaan mielessäni muuttokuormaani pysyvästi kohti Italiaa…

Agriturismon alkupaloja (osa yksi...)

Caponata vie kielen!

Ensimmäinen pääruoka

Ilta pimenee ja pidot vaan paranee

Kotimatkalla voi vielä pysähtyä vesimelonibaariin...

...tai jatkaa herkuttelua vasta uutena päivänä

Vaikka Sisilian kaltaisen ympäristön jälkeen sitä nyt nyrpisteleekin suomalaisten markettien HeVi-osastoilla vähän aikaa, antaa Suomen kesä toki myös parastaan. Ja sellaista parasta, jota ei voi kuvitella ulkomailla koskaan saavansa.  Makeat mansikat, pulleat herneenpalot, pirtsakat porkkanat, samettiset sienet, villivadelmat ja vaikka mitä. Kauppojen hedelmäosastot kannattaa melkein jättää sikseen ja suunnata torille, metsiin ja omaan puutarhaan. Suu sinisenä mustikan syönnistä on vaikea käsittää, miksi edes tuli lähdettyä merta edemmäs kalaan.

Kuitenkin – kuten taiteilijatkin ovat vuosisatojen ajan suunnanneet ulkomaille saamaan inspiraatiota vieraista maisemista – on kenen tahansa ruuanlaittajan ja -kuluttajan hyvä välillä päivittää ideoitaan ja muunnella makutottumuksiaan vieraissa kulttuureissa. Vuosi Italiassa on taatusti poikinut itselleni kymmeniä, ellei satoja uusia ajatuksia ruuasta. Eikä vain siitä, miten ruokaa laitamme tai syömme, vaan myös siitä, miten  ruokaan suhtaudumme. Erilaiset dieettikeskustelut, joita ainakin suomalainen lehdistö tuntuu rakastavan, ovat saaneet silmissäni aivan uutta valoa vietettyäni edelliset kuukaudet maassa, jossa suurin osa ihmisistä tuntuu voivan erinomaisen hyvin syömällä sitä, mitä huvittaa. Niin kovin usein tuntuu, että suomalaiset suhtautuvat ruokaan järjellä, italialaiset tunteella. Italialaiset todella ovat herkuttelijoita: raaka-aineista käytössä ovat vain parhaat ja aidot, eikä syömiseen liity kamppailua omantunnon kanssa. Ehkä niin sen kuuluisi ollakin?

Croissantia aamupalalla, pastaa lounaalla, jäätelöä välipalaksi, pizzaa illalliseksi… Väkisinkin tulee mieleen, miten ihmeessä italialaiset pysyvät hoikkina?! Oma selitykseni asialle on se, että ”herkkujen” ollessa ihan sallittuja, ei niitä tule ahmaistua suurta määrää kerralla. Tietysti italialaiseen ruokavalioon kuuluu paljon muutakin, ennen kaikkea runsaasti kasviksia, eli tuskin päivän menu italialaisella aivan edellä luetellulta näyttää. Ja ilman muuta myös Italiassa ollaan huolissaan kasvavasta epäterveellisestä pikaruokakulttuurista, myydään laihdutustuotteita ja vahdataan kolesteroliarvoja. Joka tapauksessa Italian vuoteni aikana omat asenteeni ruuan terveellisyyttä kohtaan ovat rentoutuneet ihan selvästi. Jos ei halua syödä kovaa rasvaa, on parempi jättää juustot kokonaan kaupan hyllylle. Jos sen sijaan haluaa syödä juustoa, on parasta syödä juuri sitä kermaisinta ja ihaninta laatua, jos nimittäin juustoa haluaa eikä pyyhekumia. Muistakaamme, että kohtuus ei ole toistaiseksi vielä tappanut ketään, sen sijaan huonossa omassatunnossa märehtiminen taatusti on, ainakin monta tervettä sielua.

Näitä silloin ikävöin: Oman kodin ruoka; ”mammas köttbullar”. Tietyt maitovalmisteet kaupan hyllyllä, kuten kermaviili ja rahka. KALA! Muut kuin italialaiset tavat valmistaa ruokaa. Opiskelijaruokaloiden salaattipöydät. Tumma leipä, erityisesti saaristolais- ja ruis-. Juustohöylän olemassaolo; onneksi se minulle pian kiikutettiin Suomesta. Riisipuuro; sitäkin joulun jälkeen sain Italiaan. Mikä tahansa muu puuro. Viinimarjamehu. Vadelmahillo. Suomalaiset kausiherkut; runebergintortut, laskiaispullat (tein kyllä itse, mutta vadelmahilloa ei löytynyt!), vappumunkit, tippaleivät ja rosetit. Pasta runsaan kastikkeen kanssa. Proteiinit. Suomalaiset metsäsienet. Suurivalikoimaiset ruokakaupat kaupungin keskustassakin. Salmiakki.

Näitä jää ikävöimään: Tavallisen päivän aloittaminen suklaacroissantilla. Ravintoloiden ja kahviloiden halpa kohtuullinen hintataso; Suomeen palattuani silmäni ovat avautuneet kotimaan kiskurihinnoille. Kauppojen tuoreet ja aina korkealaatuiset vihannekset ja hedelmät. Italialaisten tunteikkaat keskustelut ruoasta, lähinnä raaka-aineiden alkuperästä ja valmistustyyleistä. Italialainen pehmeä jäätelö (ei sellainen liian kermaisa, vaan juuri sopiva). Baci-suklaakonvehdit. Italialainen vaalea leipä. Italialaiset pizzat. Pavut lisukkeena. Sisilian lomalta mielikuvituksellinen kasvisten käyttö, eksoottiset kalat ja uusi suosikkiruokani caponata. Nutella. Paninit. Focacciat. Risotto. Konditoriat! Markkinat, joilla myydään lähellä tuotettuja ruokia, ja joiden myyjistä saa heti ystäviä! Sitä, että miehet uskaltavat tarjota illan. (Ja edellinen ikävä ei todellakaan liity mitenkään rahaan vaan siihen samaan tunteeseen, kun sinulle (nainen) avataan kohteliaasti ovi, otetaan ja autetaan takki päälle jne.) Ravintolaillat, jotka ovat elämys myös muun kuin ruuan osalta.

Primo, secondo… miten se nyt meni? Saako cappuccinoa juoda iltapäivällä? Millainen on italialaisten ruokatunti?

Tekisikö mieli lukea täältä vielä jotakin yleispätevää italialaisesta ruokakulttuurista, tai ovatko italialaisten ruokakäytännöt sekoittaneet pääsi turistina ollessasi? Laittakaa kommentteja, niin jatketaan juttua vielä mielenkiinnon mukaan!

Viinivanhus

Una storia incredibile...

Vaikka ruokablogini onkin ollut hiljainen viime aikoina, ei se tarkoita, etteikö täällä Italiassa tapahtuisi mitään. Päinvastoin – useimmiten ei kuitenkaan omassa keittiössäni. Viime lauantaina tapahtui niin ihmeellinen juttu, että en taas vähään aikaan ole yhtä hämilläni ollut. Kerrotaan se tarina nyt ja avataan blogilleni uusi kategoria: viini.

Minulla on täällä Perugiassa todella ainutlaatuinen ystävä, joka saa täällä blogissa esiintyä lempinimellä Kolumbian setä. Ei sen puoleen, että hän julkisuutta karttaisi. Kun olen kysynyt Kolumbian sedältä lupaa bloggailla hänestäkin, on vastaus ollut: ”Saat kirjoittaa ja laitta minusta kuvia nettiin yhdellä ehdolla: vain jos kirjoitat, että tässä on kolumbialainen ystäväni, joka on rakastunut minuun.” Noh, nyt sekin on sanottu, vaikka pelkkää sedän huoletonta suunsoittoahan tämä on (tiedoksi vaan huolestuneille sukulaisille ja ystäville). Kolumbian setä on täällä Perugiassa samanlainen sapattivuotta viettävä tapaus kuin minäkin ja hän on ehdottomasti yksi ulkomaanvuoteni parhaista ystävistäni. Eikä siis vain siksi, että hän haluaa viedä minua jatkuvasti ravintoloihin vähän ”scoprire”, ottamaan selvää… Kolumbian sedän kanssa olemme todellakin nauttineet aika epätyypillisiä opiskelija-aterioita valkoisten pöytäliinojen ja hopealusikoiden äärellä.

Viikko sitten vietimme jälleen kerran yhtä herkullista iltaa Kolumbian sedän tyttären, veljenpojan ja erään kielikurssiystävämme kesken Ristorante Nànàssa (Corso Cavour 202, Perugia), josta on muodostunut jo todellinen vakipaikkamme. Ravintolan omistaja Salvatore on mitä suurin herrasmies ja vitsiniekka, ja hän saa meidät aina tuntemaan itsemme todellisiksi erityisasiakkaiksi. Nimittäin, vaikka Italiassa ollaankin, harvassa ravintolassa omistaja kuitenkaan halaa ja suukottaa asiakkaitaan tai kysyy: ”Missä te haluaisitte istua, Noora?”  

Lauantai-iltamyöhällä, superlämpimän päivän jälkeen Nànàn ulkoterassilla ateriaa lopetellessamme, tarjoilijamme sattui kysymään meiltä, olemmeko koskaan päässeet vierailemaan ravintolan viinikellarissa. Emme tosiaan olleet, ja hetken kuluttua Salvatore saapui noutamaan meitä. Tarjoilija oli pohjustanut kellarissa vierailuamme kertomalla, että kyseessä on Umbrian toiseksi tärkein viinikokoelma, mutta Salvatore vain pudisteli päätään naurahdellen – vaatimattomuuttaan vai tarjoilijan murjaismalle vitsille, en tiedä. Me kuitenkin laskeuduimme pieneen viinipullojen täyttämään kellarihuoneeseen ihmetyksestä huokaillen. Kyseessä ei tosiaan ollut mikään viinivarasto, vaan Salvatoren huolella valittu aarrekokoelma. Pölyisimmät viinipullot vuosilukuineen veivät heti huomiomme: vanhin pullo, jonka itse näin oli vuodelta 1952. Minun täytyy tunnustaa, etten monista yrityksistä huolimatta pysty juomaan viinejä, koska en vain yksinkertaisesti pidä alkoholin mausta, mutta olen silti todella kiinnostunut viineistä osana kulttuuria. Minulle heräsi heti miljoona kysymystä esittää Salvatorelle.

”Miten ihmeessä näin vanhoja viinejä voi juoda?” ihmettelin. Ymmärrän kyllä ihan hyvin, jos joku avaa viinipullon vuodelta 2006, mutta että vuosikymmeniä vanhoja viinejä… ”Tietyt viinit ovat tehty keräämään paljon ikää ennen avaamista”, selitti Salvatore. ”Nämä viinit ovat laadultaan niin hyviä, että vuosikymmenien ikä on mahdollinen. Mutta tietenkään emme voi varmuudella tietää viinin olevan hyvä ennen kuin pullo on avattu ja viiniä maistettu.”

”Mutta mitä tällaiset viinit oikein maksavat? Mikä tämänkin pullon hinta olisi?” jatkoin jotakin pölyisistä pulloista osoittaen. Salvatore vain nauroi ja totesi, ettei hänen viinipulloillaan ole hintaa. Viinikellari ei ole mikään kauppa. ”Mutta mitä, jos joku asiakas haluaa juoda 50 vuotta vanhaa viiniä? Paljonko maksaisi?” yritti Kolumbian setäkin. ”Ei kukaan asiakas sellaista pyydä täällä.” Salvatore hymähti ja selvästikin ajatteli meidän olevan ihan ulapalla koko hommasta. Mutta totta kai ymmärrän, mitä Salvatore tarkoitti. Tai ainakin luulen ymmärtäväni… Eihän millään asialla ole hintaa, ennen kuin joku on siitä jotakin valmis maksamaan, eikä Savatore ole täyttänyt viinikellariaan ostelemalla sinne kaiken maailman vanhoja viinipulloja vaan keräilemällä jotakin erityistä. Eikä viiniä useimmiten niiden iän vuoksi valita, vaan olennaisempaa on rypäle, alue ja maku eli se, mikä viini on kyseessä ja millaiseen tilanteeseen juuri se viini sopii. Totta kai myös vuodella on oma merkityksensä, mutta oman käsitykseni mukaan olennaista ei ole varsinaisesti ikä vaan kyseisen vuoden viinisadon laatu. Jotakin meille hintoja kyseleville konkretisoidakseen Salvatore kuitenkin veti esiin yhdestä laatikosta pullon, jonka arvo kuulemma oli viisi tuhatta euroa. Ja mitä se sitten oli? Grand Vin de Château Latour 1999 luki etiketissä. Kiinnostuneet löytävät lisätietoa vaikka täältä. Mutta kyseessä tosiaan taisi olla viinikellarin todellinen helmi, joka peiteltiin takaisin silkkikääröihinsä.

Mutta sitten tapahtui jotakin kummallista. Kuten tuppaa tapahtumaan vähän väliä täällä Italiassa… En tiedä löikö Savatore päänsä matalaan kellarin kattoon, vai mikä häneen iski, mutta yhtäkkiä hän pysäytti kaikki sanomalla: ”Annetaanpa teille lahjaksi jokin erityinen pullo.” Seurueemme miehet lähtivät heti pakenemaan kellarin rappusia takaisin ravintolan puolelle. ”Höpö höpö, älä nyt hulluja puhu! Meille riittää pelkkä lasi grappaa!” Kolumbian setä huikkasi ja katosi paikalta. Salvatore kääntyi meidän tyttöjen puoleen, tai tarkemmin sanottuna minun ja neiti Kolumbian puoleen, sillä englantilainen ystävämme livahti myös ulos vähän äkkiä. Jälkikäteen ystäväni kertoi minulle, ettei olisi mitenkään voinut ottaa vastaan näin erityistä lahjaa. Mutta minulle on käynyt hyvin täällä selväksi, kuinka moiset vieraanvaraisuuden ja ystävyyden eleet ovat antajalleen tärkeitä. Olisihan se ollut ihan kauheaa, jos me olisimme kaikki ”kohteliaisuuttamme” paenneet lahjoitusta Salvatoren kokoelmasta.

”Te tytöt valitsette molemmat minkä tahansa pullon täältä itsellenne”, Salvatore sanoi käsiään levitellen. Me kaksi tyttöä, jotka emme koskaan ole juoneet viinilasillistakaan, katselimme silmät ymmyrkäisinä pullomerta. ”Okei, etsitään teille pullot syntymävuodeltanne”, Salvatore ehdotti, mutta muutti mieltään heti kun kuuli vuodet. ”Te olette liian nuoria! Odottakaapas…” Ja niin hän sitten valitsi meille kummallekin pullon jollakin ihan omalla perusteellaan, neiti Kolumbialle Riserva del Principaton Cavit -pullon vuodelta 1971 ja minulle Barone Ricasolin Chianti Classicon vuodelta 1974, jollaisia pari samanmoista jäi vielä Salvatorellekin. Paronin kuvalla varustettua etikettiä tutkaillessani Salvatore kertoi, että Paroni Ricasolin pojanpoika oli käynyt Nànàssa syksyllä ja todennut pulloni nähtyään, että vaarihan se siinä!

Me tytöt olimme pulloistamme aivan ihmeissämme ja kiittelimme Salvatorea loputtomiin. Hän tosin vaikutti vähintään yhtä onnelliselta, ehkä siksi, että pääsi taas vähän suukottamaan poskiamme. ;) Pikkutunneilla kävelimme kaupungin halki viinivanhukset hellästi mutta tiukasti sylissämme, enkä halunnut pyyhkiä edes pölyjä pulloni päältä. Asetin pulloni ensin makuuhuoneeni hyllylle seisomaan, mutta sitten päätin siirtää sen keittiöön, jossa on viileämpää ja pitää pullon vaakatasossa, kuten se viinikellarissakin oli. Vai mitä sille pitäisi tehdä? Jutella pikkuisen? Älkää vain sanoko, että juoda pois. Olin lähes loukkaantunut, kun jotkut ystävistäni suunnittelivat viinini avaamista. Kyllä se varmasti joskus avataankin, mutta ei missä tahansa tilanteessa ja olisi mukavaa, jos itsekin voisin nauttia sisällöstä. Toistaiseksi viininjuonnin opettelu jatkuu vähän arvottomammilla pulloilla. Googlettelin nimittäin vähän omaa viiniäni ja selvisi, että kyseinen viini on todellinen laatuchianti ja oman vuosikertani arvo jollakin sivustolla 114 euroa.

Minulle viinipullolla on toistaiseksi lähinnä aikamoista tunnearvoa, mutta aika näyttää, mitä pullolleni tapahtuu. Toistaiseksi suurin kysymys on kuitenkin, saadaanko pullo ehjänä Suomeen asti. Toivottavasti! Suomessa on kuitenkin eräs insinööri, joka työskentelee kuumeisesti kuljetusdilemman äärellä: viinejä kovasti arvostava isäni. Ainakin hän taitaa olla yksi niistä, joka viiniäni lopulta pääsee maistamaan.

Aperitiiveilla

Vuoi uscire stasera?

Italiassa majaileva ei voi välttyä tutustumiselta aperitiivikulttuuriin. Aperitiivihan tarkoittaa sanan varsinaisessa merkityksessä ruokahalua herättelevää drinkkiä ennen illallista, usein pikku naposteltavan kanssa. Aperitiiveille meneminen on Italiassa kuitenkin usein jo illanvietto itsessään. Jos minulta kysytään, täydellinen sellainen.

Sekä viikolla että viikonloppuisin monissa baareissa, kahviloissa, enotecoissa ja ravintoloissa pistetään alkuillasta pystyyn erilaisista alkupaloista koostuva buffet-pöytä. Säännöt ovat helpot: osta drinkki ja nauti vapaasti pöydän antimista. Eikä kyseessä nyt ole mikään sipsi-suolpähkinäbuffet vaan tarjolla on ihan oikeaa ruokaa. Bruschettoja, leikkeleitä, piirasia, palleroita, frittejä, oliiveja, papuja, pastaa, pizzaa, napostelvaa… Hamstrata saa, eikä kukaan laske lautasellisia. Noin kuuden euron hintaan saat siis drinksun kylkeen ihan aterian veroisesti syötävää. Drinkeistä en osaa kertoa tietenkään mitään muuta kuin sen, mikä itselleni on tärkeää: myös hyviä alkoholittomia drinkkejä on olemassa ja vichystäkin saa tehtyä aperitiivin maksamalla vähän korkeamman hinnan. (Mutta itse asiassa naapurin Cosmopolitan ei ollut ollenkaan pahaa…)

Aperitiivoilla viihtyvät niin ystävät, pariskunnat, työporukat kuin perheetkin, ja paikan luonteesta riippuen mukana näkee myös lapsia. Päivän tapahtumat kerrataan, nauretaan ja rentoudutaan, viivytään ehkä hetki... tai koko ilta.

Eurochocolate

Kun Perugia peittyy suklaaseen

Eurochocolate-suklaafestivaalit ovat Perugiassa jokasyksyinen kymmenen päivän mittainen tapahtuma, joka houkuttelee kaupungin täyteen suklaanhimoisia turisteja. Vanhan kaupungin keskustan pääkaduille pystytetyt kymmenet myyntikojut ovat näkyvin osa tapahtumaa. Suklaata voi ostaa kaikissa mahdollisissa muodoissa, perinteisistä suklaalevyistä suklaapastaan, ja kaikki italialaiset suklaamerkit ovat taatusti edustettuina omissa kojuissaan. Eurochocolate-tapahtuma myy toki myös omia fanituotteitaan. Halpaa suklaata saa kuitenkin näillä markkinoilla etsiä, vaikka kuudella eurolla voikin hankkia itselleen joihinkin alennuksiin oikeuttavan Chococardin.

Minkä kanssa tätä kuuluu syödä?

Eurochocolate pyrkii toki olemaan muutakin kuin vain kymmenen päivän suklaamyyjäiset. On näyttelyjä, luentoja, suklaanmaistelutilaisuuksia… Kaikesta festivaaliohjelmasta perillä ollakseen on kuitenkin suositeltavaa osata hyvin italiaa: ainakaan itse en nähnyt festivaalien aikana yhtäkään englanninkielistä festivaaliesitettä. Varmasti monenlaista mielenkiintoista jäi itseltäni tiedon puutteen vuoksi kokematta. Kaiken kaikkiaan Eurochocolate on kuitenkin hyvin kaupallinen tapahtuma, jossa suklaantuoksusta huumaantunut pääsee nopeasti rahoistaan.

Perugia on itseoikeutetusti suklaafestivaalien kotikaupunki, sillä Perugian tärkein vientituote on Perugina-tehtaan Bacio-suklaa. Bacio tarkoittaa suukkoa. Kyseessä on hopeakääreisiin pakattu suklaakonvehti: tumma suklaakuorrute kätkee sisäänsä maitosuklaata ja hasselpähkinärouhetta sekä kokonaisen hasselpähkinän suukon sydämenä. Hopeakääreestä paljastuu myös rakkausaforismi, joka on tietysti poimittava talteen… Bacit ovat kuuluisuutensa ansainneet. Jo Suomessa olen maistellut herkullistä Bacio-nimistä suklaa-pähkinäjäätelöä ainakin Turun italialaisessa jäätelöbaarissa Nuvolessa. Bacio-jäätelöä saa toki Italiassakin kaikkialla ja se on vähintään yhtä hyvää kuin itse suklaakin. Tämänvuotisilla Eurochocolate-festareilla esiteltiin valkosuklainen uutuus Bacio Bianco, mutta ainakin itse ostan Bacini alkuperäisenä, perugialaisen Luisa Spagnolin 1920-luvulla luomana versiona. (Tämä bisnesnainen jätti jälkeensä Perugina-suklaatehtaan lisäksi myös maailmankuulun, omaan nimeään kantavan vaatemerkin, johon et ole voinut olla törmäämättä ainakaan Italiassa!) Peruginan suklaatehtaaseen pääsee käymään muulloinkin kuin suklaafestivaalien aikaan ja oma vierailuni onkin vielä edessä.

Vaikka Eurochocolate-festareilla voi tuhlata omaisuuden pelkkiin suklaasuukkoihin, ilmaiseksi pääsee kuitenkin mukaan festivaalien tunnelmaan. Kaduilla soivat suklaa-aiheiset laulut ja ihmisten iloa on ihana katsella. Monenlaista viihdyttäjää parveilee ympärillä, lapset saavat päähänsä ilmapallohattuja ja rohkeimmat pääsevät vaikkapa seinäkiipeilemään suuren ”suklaapatukan” päälle. Pelkkä kojujen kiertelykin on elämys sinänsä, mutta tokihan jostain on ostettava pientä maisteltavaakin.

Festivaaleilla on kuitenkin tarjolla yhtä ilmaista suklaata. Monelle festivaalien kohokohta on suklaaveistokset, joita suklaataiteilijat veistelevät ensimmäisenä viikonloppuna ja jotka festivaalien päättyessä hajotetaan. Veistovaiheessa kuution kokoisesta suklaamöhkäleestä irti sinkoilevat palat kerätään tarkasti talteen ja jaetaan yleisölle. Itseltäni jäi näkemättä (ja maistamatta) veistosten hajottaminen, jolloin pirstaleet jälleen päätyvät yleisön herkkupaloiksi.

Kaikesta hauskasta huolimatta en välttämättä itse lähtisi kuitenkaan varaamaan matkaa Perugiaan juuri suklaafestareiksi, jolloin kaunis ja historiallinen kaupunki peittyy väenpaljouteen. Omat vanhempani saapuivat katsomaan minua tänne syyslomallaan ja heidän saapumisensa osui sattumalta juuri suklaafestareiden viimeiselle päivälle. Nappiin meni: hotelli tarjoushinnalla, silmäys festareita, loppuloma kaikkea muuta.

Kesäkurpitsapallot ja tsatsiki

Makumuisto vie Kreikkaan

Ruokamuisto muutaman vuoden takaa saavutti minut. Se tuli isän kautta sähköpostissa, jonka otsikko oli ”Kesäkurpitsapallerot”.

Kesällä 2008 vietimme ihanan loman Kreikassa Santorinin saarella. Tulivuorenpurkauksessa mereen vajoamalla syntynyt Santorini on Kreikan saarista varmasti karuimpia, mutta toisaalta myös kauneimpia: suurin osa Kreikan postikorteista on kuvattu Santorinilla. Saaren jyrkät länsirinteet laskevat kalderan, tulivuorenpurkauksessa syntyneen laguunin syvyyksiin ja kalderan keskellä tupruttelee edelleenkin savua Kreikan ainoasta toimivasta, onneksi hyvin rauhallisesta, tulivuoresta Nea Kamenista.

Loma Santorilla on jäänyt mieleeni kaikista tekemistäni ihanista lomamatkoista jotenkin aivan erityisenä. Santorinilla näimme ja koimme niin uskomattoman upeita asioita. Purjehduspäivä kalderalla, kiipeäminen tulivuoren huipulle aivan rikkihöyryn tuoksuun asti, uiminen nuorentavissa(!) kuumissa lähteissä, maailman kauneimman auringonlaskun näkeminen Oiassa, pystysuoran rinteen ylös kapuaminen aasin selässä Firassa ja antiikin Kreikan tavoittaminen Mesa Vuono -vuorella… Loman kruunasi hurmaava hotelli Bellonias Villas Kamarissa. Köllötellessäni hotellin omalla rauhallisella rantakaistalla tai kauniilla allasalueella, noutaessani (ilmaisen!) jäätelön allasbaarin pojilta ja nautiskellessani puutarhan huumaavista väreistä ja tuoksuista tunsin todella mitä luksusloma on!

Mutta tietenkin loma Kreikassa on myös yhtä kuin loma herkkujen ääressä. Kreikkaan kannattaa lähteä ihan vaikka vain senkin vuoksi! Santorinilla ihastuimme ainakin yhteen saaren erikoisuuteen, friteerattuihin kesäkurpitsapalloihin ”kolokithokeftedes”, joita söimme usein alkupalana tsatsikin ja kreikkalaisen salaatin kanssa. Ostimme Santorinilta pienen reseptikirjankin ihan vain tehdäksemme juuri näitä palluroita kotonakin. Ja kuinka ollakaan, yhtä nopeasti kun rusketus häipyi iholtani, unohtui reseptikirja jonnekin kirjahyllyn syövereihin ja muisto kesäkurpitsapalloista haihtui alitajuntaan. Kunnes…

Eräänä kauniina kesäpäivänä kolme vuotta myöhemmin isä lähettää sähköpostilla minulle reseptin. Resepti on peräisin hänen työkaveriltaan, joka juuri vietti häämatkaansa Santorinilla ihastuen puolisonsa kanssa tietenkin kesäkurpitsapalloihin. Hänpä ei ollut päästänyt ruokamuistoa menemään Suomeen palatessaan vaan testaillut pallojen paistamista erilaisilla ohjeilla myös itse kotona ja lopulta tehnyt oman variaationsa. Voi että, miten ilahduin, kun tajusin ja muistin, mistä ohjeesta on kyse! Kiitos Anniina erinomaisesta ohjeesta ja siitä, että saan tallettaa sen Söta o saltigaan! Tässä pallukat pienellä muna- korppujauhojauholisäyksellä sekä kaveriksi myös tsatsikia Anniinan ohjeella olkaaten hyvät:

Kesäkurpitsapallot

1 kesäkurpitsa

1 sipuli

1 raastettu porkkana

1-2 valkosipulin kynttä

1 iso tai kaksi pientä kananmunaa

noin 1 dl korppujauhoja

suolaa

mustapippuria

runsaasti oliiviöljyä paistamiseen

Raasta kesäkurpitsa, lisää raasteen joukkoon ripaus suolaa ja laita raaste siivilään joksikin aikaa valumaan. Silppua sipuli hyvin hienoksi ja kuullota. Raasta myös porkkana ja hienonna valkosipuli. Sekoita kasvikset keskenään, lisää joukkoon munat ja korppujauhoja sekä mustapippuria ja suolaa. Anna turvota. Seoksesta pitäisi tulla puuromaista ja sen verran kiinteää, että saat paistettua siitä palloja. Kaada oliiviöljyä paistinpannulle muutaman sentin kerros ja kuumenna öljy. Ota taikinaa ruokalusikalla pannulle pallukoiksi. Kääntele palloa öljyssä kunnes pinta ruskistuu kauniiksi. Nosta valmiit pallot talouspaperin päälle valumaan ja siirrä tarjoiluastialle. Tarjoile tsatsikin kanssa.

Tsatsiki

½ kurkkua

minttua tai muita yrttejä silputtuna maun mukaan

1-2 hienonnettua valkosipulin kynttä

suolaa

pippuria

paksua turkkilaista jogurttia (tai tavallista jogurttia valutettuna)

1 tl viinietikkaa

1 tl oliiviöljyä

Raasta kurkku karkeaksi raasteeksi. Valuta siivilässä. Jos käytät tavallista jogurttia laita sekin valumaan kahvisuodattimeen tai suppiloon suodatinpaperiin, tällöin saat paksua jogurttia. Yhdistä kaikki aineet keskenään ja anna maustua. Lorauta tsatsikin pinnalle vielä hieman oliiviöljyä ja lisää yrttejä tai kreikkalaiseen tapaan oliivi koristeeksi. Kesäkurpitsapallojen lisäksi tsatsiki sopii monen muunkin ruuan seuraan, kokeile myös päällysteeksi vaalealle leivälle.