Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan pikku blogini! Lucian päivänä blogini saavutti yhden vuoden taaperoiän. Tässä yhdessä vuodessa blogini on kuitenkin ehtinyt tehdä jo monenmoista ja saanut lukuisia ystäviä. Ensimmäinen vuosi blogin kirjoittajana on ollut yksinkertaisesti mukaansatempaava. Kuten jo aiemmin olen todennut, ruuanlaitto ja leipominen ovat suurimpia intohimojani. Kun saan yhdistää ruuanlaiton vielä kirjoittamiseen ja tarinan iskemiseen, on ruokablogin pitäminen ehdottomasti antoisin harrastus, mitä minulla on koskaan ollut. Yksivuotissynttäreiden kunniaksi palaankin nyt muistoissa vuoden – ja ehkä enemmänkin – taaksepäin. Ruokaohjeiden sijaan saattekin nyt lukea, mistä raaka-aineista Nooras söta o saltiga on tehty.
Nooras söta o saltigan perustamisesta saan kiittää ehdottomasti serkkutyttöäni. Hän oli perustanut jo jonkin verran aikaisemmin oman ruokablogin nimeltä
Piece of Cake, ja nimenomaan hän yllytti minuakin perustamaan oman ruokablogin. Ajatus tuntui alusta asti melko houkuttelevalta, mutta samalla epäröin. Jaksanko päivittää blogia tarpeeksi ahkerasti, miten osaisin ylipäätään perustaa blogin ja kuka sitä edes lukisi? Sen tiesin kuitenkin, että postailtavaa minulla kyllä riittäisi. Olin jo aiemmin haaveillut kokoavani kaikki äidiltäni peräisin olevat
ikisuosikkireseptit sekä parhaimmat omista reseptilöydöistäni jonkinlaiseksi kirjaksi itselleni ja vaikka muillekin kopioitavaksi. Jossain pienessä mielenhäiriössä sitten aloinkin nyt ottaa selvää Bloggerin käytöstä. Aluksi blogin kokoaminen tuotti minulle paljon harmaita hiuksia – ja tuottaa välillä vieläkin. Atk-asiat eivät todellakaan ole koskaan olleet intohimoni! Kokeilumielessä kokosin tekemääni blogiin jutun Lucian päivänä leipomistani
Lucia-pullista. Postauksesta tulikin mielestäni aika hieno, ja päätin rohkeasti lähettää linkin joillekin ystävilleni. Koska jo vertasin blogiani taaperoikäiseen, vertaanpa blogiani nyt vastasyntyneeseen. Voisin kuvitella, että vanhemmat oma vastasyntynyt sylissään tuntevat itsensä toisaalta hyvin onnelliseksi ja ylpeiksi, mutta toisaalta hämmentyneeksi ja avuttomiksikin. Miten uusi tulokas muuttaa oman elämäni tästä eteenpäin? Osaanko hoitaa sitä, miten se selviää elämässä, saako se ystäviä? Oliko tämä nyt ylipäätään hyvä päätös, hankkia nyt hetken mielijohteesta – tässä tapauksessa ei onneksi sentään lapsi – vaan blogi.
Vaativa muukalainen
Blogin muutamat ensimmäiset postaukset menivät siis pienen hämmennyksen ja epävarmuuden vallassa. Pikkuvauva sentään ääntelisi, mutta blogini oli hiljaa. Mutta sitten yhtäkkiä se alkoi puhua. Ensin serkkutyttöni äänellä: ”Vilken fin blogg!” se sanoi. Blogi sai pian lisää kommentteja muiltakin tutuilta. Aloin innostua. Blogihan ei oikeastaan ole elossa, ellei sillä ole lukijoita. Ensin lukijoina oli ystäviä ja tuttuja, sitten tutun tuttuja, lopulta tuntemattomiakin. Jokainen blogini saama kommentti tuntuu edelleen yhtä suurena ja lämpimänä sykäyksenä sydämessäni. Suuri kiitos niistä kaikista! On ihanaa kuulla, jos joku on kokeillut ruokaohjeitani ja pitänyt niistä tai muuten vain saanut inspiraatiota jutuistani. Vaikka blogini on tavallaan oma kokkauspäiväkirjani ja kokoan ohjeita säästöön myös itseäni varten, on blogin tarkoituksena tietenkin ensisijaisesti antaa jotakin lukijoille. Kuten
jo kerran sanailin: päivänpaistetta tai ihan vain hyvää ruokaa.
Olen saanut paljon myös nimenomaan blogiani ja kirjoituksiani ihastelevia kommentteja. Olen niistä todella onnellinen ja kiitollinen! Alkaessani kirjoitaa blogia en lähtenyt suunnittelemaan blogini tyyliä mitenkään erityisemmin. Blogi alkoi kuitenkin itsestään elää omaa elämäänsä käsissäni. Yllättäen siitä on tullut kovin minun oloiseni: paljon hölöttävä, vaaleanpunaisessa maailmassaan haaveileva ja aina vähän pilkettä silmäkulmassaan.
Minä suurin piirtein blogini iässä
Pelkkien ruokaohjeiden kirjoittamisen sijaan haluan jakaa lukijoille myös elämää ja tarinoita reseptien takaa. Minulle oli alusta asti selvää, että blogillani on kasvot. Ainakin itsestäni on mukavaa tietää blogeja lukiessani, kuka blogin kirjoittaja suurin piirtein on ja miksi hän blogiaan kirjoittaa. Jos minä ja sinä emme vielä ole tarkemmin tutustuneet, niin tehdään se viimeistään nyt. Olen Noora, 23-vuotias opiskelijatyttö, kotikokki ja -leipuri. Tulevassa ammatissani kirjoittelen ihmisille vähän toisenlaisia reseptejä ja niinpä tämä ruokareseptien äärellä hääriminen onkin minulle erinomaista vastapainoa. Kotini, jossa pääasiassa kokkailen, on Raumalla. Opiskelupaikkakunnallani Turussa ollessani aikani tuntuu kuluvan kaikkeen muuhun kuin ruuanlaittoon eikä pikkuinen keittokomeronikaan varsinaisesti lietso suurta kokkailu- ja leipomisvimmaa. Raumalle tullessani sen sijaan minun on vaikea pysyä kaukana keittiöstä! Onnekseni minulle on siunaantunut sellainen perhe, joka tukee ruuanlaittoharrastustani. Vai voisiko olla niin, että minusta on perheeni vuoksi kasvanut tällainen kauhanheiluttaja? Äitini on aina ollut perheemme huippukokki ja teholeipuri. Hän onkin kirjaimellisesti kasvanut kahvilassa.
Olenkin joskus maininnut, että äitini vanhemmat omistivat pienessä saaristolaiskylässään kahvilan, jossa mummuni leipoi kuuluisia suuria reikämunkkejaan. Äitini taas on omilleen asetuttuaan alkanut kokkailla ja leipoa ensin omaksi ilokseen (juurikin samanlaisessa keittokomerossa, jota tämä hemmoteltu nykyajan penska äsken purnasi) ja sitten siinä sivussa vienyt tiensä isäni sydämeen
kinkku-juustosarvien ja runebergin torttujen avulla. Isäni oli saanut tottua hyvään ruokaan kyllä jo aiemmin elämässään, mikäli mietin fammuni taidonnäytteitä keittiössä. Det var nog god mat hon lagade! Både sött o saltigt. Tällaisia jalanjäkiä minä ja Nooras söta o saltiga siis kuljemme.
Jalanjälkiä mummun munkinleivontapöydällä
Blogini olemassaolosta saan kiittää ehdottomasti siis myös perhettäni. Vanhemmiltani ja isosiskoltani ei ole puuttunut kannustusta harrastukseeni! Äitini on reseptiarkistoni, kokkiopettajani ja inspiraationluojani. Hän on ottanut myös tarkkailuunsa blogini kävijämäärät ja pitääkin niistä pientä kirjaa, jota käyn välillä ihmettelemässä. Isäni, tuo savustuksen ja grillauksen voittamaton mestari, on blogini ruokakuvaaja. Vaikka välillä vienkin kameran hänen käsistään tai kiukuttelen kuvakulmista, on hän järjestelmäkameransa kanssa kuitenkin ainoa syy blogini hyviin ruokakuviin. Isä on myös erinomainen kokkailujeni ja leipomusteni maistelija! ;) Sitä tehtävää en ollenkaan aliarvioi. Isäni on lisäksi todellinen blogini sponsori: ei ole olemassa tilannetta, jolloin isäni ei lähtisi kauppaan hakemaan puuttuvia kananmunia, jotta saisin taas väkerrettyä jotakin keittiössä. Tässä blogissa siis ei tarvitse pelätä kaupallisia tiedotteita, koska pappa betalar. Voisin siis korkeintaan mainostaa täällä isäni upeutta, mutta hän ei ole kyllä myytävänä! Vanhempieni lisäksi rakas isosiskoni on erinomainen kokkailu- ja bloggailukannustajani. Myös hän on kiinnostunut ruuanlaitosta ja häneltä saankin usein juuri niitä uusia loistavia ruokaideoita. Siskoni käy ahkerasti blogissani antamassa palautetta kokkailuistani ja välillä hoputtamassa uusien postausten tekoa. Hän siis huolehtii minusta ja blogistani kunnon isosiskon lailla. Perheenjäsenten lisäksi saan tsemppausta ja inspiraatiota blogin pitämiseen monilta ruuasta kiinnostuneilta ystäviltäni. Ja kuinka paljon koko lähipiirini onkaan levittänyt ympärilleen sanaa pikku blogistani täysin minun tietämättäni ja pyytämättäni! Suuri kiitos siitäkin! Kuten huomaatte, blogini on saanut selvästi kasvaa kultalusikka suussa.
Kaikki on edelleen samalla tavalla: äiti reseptilähteenä, isosisko opastamassa, isä koemaistajana. Minusta vain on tullut aktiivisempi sitten tämän kuvan.
Blogini ensimmäinen vuosi on sujunut odottamattoman hienosti – ja tuskin osasin aluksi odottaa blogini olevan hengissäkään vuoden päästä. (Huolestuineille tiedoksi: vaikka vertailenkin tässä kirjoituksessani blogiani lapseen, ajattelin suhtautua mahdollisten tulevien lasteni hoitoon hieman määrätietoisemmin enkä arvailla, ovatko he hengissä vielä vuoden ikäisinä!) Vuoden aikana blogissani on esitelty monta ikisuosikkireseptiäni sekä löydetty uusia hittejä, mutta kokkaillessani vastaan on tullut myös huteja, jotka eivät blogiini koskaan päätyneetkään. Ajanpuutteen vuoksi blogistani jää toki pois paljon materiaalia, jonka olen alkujaan ajatellut päätyvän tänne, mutta kaikelle on onneksi aikansa. (Enää en siis mieti, kuinka kauan blogini pysyy hengissä, vaan olen ehdottomasti päättänyt pitää sen hengissä ja hyvinvoivana!) Blogi on löytänyt selvästikin paljon lukijoita,
se on huomattu muissakin blogeissa ja äänestetty jopa
marraskuun 2010 ruokahaasteen voittajaksi. Blogini on tunnelmoinut vuoden ympäriinsä, muistellut
matkoja, nauttinut arjesta ja juhlinut monta juhlaa.
Vuoden ikäinen blogini tiirailee ympäristöään kiinnostuneena. Keitä te olette lukijat? Mitä haluaisitte sanoa blogille? Miten se voisi pärjätä entistä paremmin, mistä olette pitäneet tai mitä siitä puuttuu? Jos haluat antaa antaa tälle yksivuotiaalle synttärilahjan, tiedän, mistä se pitää eniten: lukijoidensa kommenteista!
