sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Sunnuntain värikäs lohipelti

Talviruokien parhaimmistoa


Uunilohi taitaa olla muidenkin kuin minun suurimpia suosikkiruokia. Lohta voi valmistaa uunissa monella tavalla, mutta minun kaksi lempiruokaani ovat jo aiemmin esitelty ihanakala sekä tämä värikäs lohipelti. Niin kauan kuin muistan, äitini on paistanut meille päivälliseksi lohta kermaperunoiden seassa. Viime vuosina hänellä on ollut tapana levittää pellille lohen kaveriksi paljon muutakin: bataattia, porkkanoita, punajuuria, sipulia… Varmasti moni muukin juures ja kasvis, tai vaikkapa sieniä, on pellillä nähty. Olen seurannut lohi- ja juurespellillisen valmistumista lukuisia kertoja ja tänään valmistin ruuan itse. Kirjolohifileen rinnalle pääsi tänään perunoita, bataattia, punasipulia ja porkkanoita. Ai että oli hyvää!

Tällä kertaa pidemmittä puheitta:

Lohi-juurespelti

(Tässä ohje niin kuin tänään sen valmistin. Soveltaminen on sallittua!)

1 kirjolohifilee
4 porkkanaa
5 pientä perunaa
1 pieni bataatti
2 punasipulia
suolaa
pippuria
kuivattuja yrttejä
2 ½ dl ruokakermaa
1 dl maitoa
2 dl kuohukermaa
tuoretta tilliä

Paistaminen: 200 °C, noin 45 minuuttia

Levitä uuninpellille paistopaperi. Aseta kalafilee keskelle nahkapuoli alaspäin. Mausta suolalla ja pippurilla. Pilko porkkanat tikuiksi, perunat ja bataatit siivuiksi ja sipulit lohkoiksi. Levitä kasvikset sektoreittain pellille lohen ympärille. Mausta suolalla, pippurilla ja kuivatuilla yrteillä. Kaada juuresten päälle ruokakerma ja maito. Lisää kuohukerma viimeiseksi sekä juuresten että lohen päälle. Pinnalla oleva kerma ruskistaa ruuan kauniisti uunissa. Paista 200 °C:ssa noin 45 minuuttia. Silppua valmiin lohen pinnalle runsaasti tuoretta tilliä.

Yksi,

kaksi,

kolme!

tiistai 25. tammikuuta 2011

Runebergintortut

Hurmaava sesonkiherkku


Heti tammikuun puolen välin taituttua runebergintortut* ilmestyvät kotonamme kahvipöytään. Viimeistään viikkoa myöhemmin tarjotaan jo laskiaispullia! Mikäli runebergintorttuja ja laskiaispullia saisi syödä vain yhtenä päivänä vuodessa, olisi se melko ankeaa. Siksipä kannatan näiden sesonkiherkkujen leipomista jo hyvissä ajoin. Viime viikonloppuna kotona käydessäni vastassa olikin äidin taikoma odotettu näky:

Minulle hillopulla, muille mantelilla. Runebergintortut kaikille ilman punssia!

Äidin leipomat runebergintortut kuuluvat itseoikeutetusti koko perheemme ikisuosikkeihin. Juuri tällä reseptillä, kinkku-juustosarvien lisäksi, äitini hurmasi aikoinaan isäni heidän ensitreffeillään! Leipoessani näitä torttuja nyt ensimmäistä kertaa itse (jep, meillä on meneillään jo toinen torttuerä) isä seisoi vieressä myhäilemässä. Kuinka tärkeitä muistoja ja suuria tunteita pala pientä torttua voikaan sisältää!

Minulle ainoat oikeat runebergintortut syntyvät nimenomaan tällä ohjeella. Kauppojen ja kahviloiden karvasmantelilla ja punssilla maustettuja yksilöitä ei voi mielestäni edes verrata näihin kotitekoisiin ihanuuksiin. Monet sanovat, etteivät pidä ollenkaan runebergintortuista, mutta veikkaan heidän perustavan mielipiteensä juuri noiden valmistorttujen makuun. Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan tätä superhelppoa ohjetta ja jättämään valmiit tortut kauppaan. Tässä reseptissä ei yksinkertaisesti ole mitään, mistä ei voisi tykätä! Jos sinun runebergintorttujesi taas kuuluu maistua nimenomaan karvasmantelilta tai punssilta, eiköhän sellaisten lisäys näihinkin torttusiin onnistu.

 
Runebergintortut
 
20 kpl
 
200 g voita
1 ¾ dl sokeria
2 kananmunaa
1 ½ dl mantelijauhetta
2 dl korppujauhoja
2 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl kardemummaa
1 tl vaniljasokeria
 
Pinnalle:
vadelmahilloa (Kokeile Den gamle fabrikin kevyttä vadelmahilloa! Miellyttävä makeus, mehevän marjaisaa.)
 
Sokerivesikuorrutus:
n. 1 dl tomusokeria
n. 1 rkl vettä
 
1 paketti (sisältää 20 kpl) Italian leivosvuokia
 
Paistaminen: 200 °C, noin 15 minuuttia
 
Vaahdota pehmeä voi ja sokeri. Lisää kanamunat yksitellen joukkoon hyvin vatkaten. Sekoita kuivat aineet keskenään ja yhdistä voi-sokerivaahtoon. Jaa taikina 20 leivosvuokaan. Paista 200 °C:ssa noin 15 minuuttia eli kunnes tortut ovat kullanruskeita. Lisää vadelmahillo torttujen päälle kun ne ovat vielä lämpimiä. Kaiverra tortun pinnalta ensin pieni pala pois ja lisää hillo kuoppaan. Sokerivesikuorrutetta valmistaessasi lisää tomusokeriin sen verran vettä, että kuorrute on helppo levittää tortuille. Lisää sokerivesikuorrutus hillon ympärille vasta juuri ennen tarjoilua. Myöhemmin syötävät tortut voi hyvin säilyttää hillonokareen kanssa ja ne kestävät myös pakastuksen hillosilmällä.



Muruista saa maistiaiset

*Oikea kirjoitusasu on runebergintortut. Varmistin asian juuri lukion äidinkielen opettajaltani!

maanantai 17. tammikuuta 2011

Jamien mielettömät pinaatti-ricottacannellonit

kera isosiskon kotiinpaluun ja pikkusiskon pesästälennon


Raumalla lapsuudenkodissani on tapahtunut viime aikoina pientä vaihtuvuutta lapsissa. Minä vietin kotona juuri pari kuukautta, mutta pakkaillessani viikko sitten tavaroitani Turkuun paluuta varten isosiskoni purki viereisessä huoneessa laukkujaan. Isosiskon majailtua viime aikoina ulkomailla ja toisella puolella Suomea tuskin tarvitsee arvailla, kuinka iloinen hänen nykyisestä sijainnistaan olen. Tänä keväänä on siis luvassa superhauskoja siskosviikonloppuja Raumalla ja varmasti Turussakin!

Ennen Turkuun paluutani ehdimme jo viettää kotona yhden siskosviikonlopun – minkäs muun kuin kokkailun parissa. Pitkän pohdinnan jälkeen valitsimme viikonloppuherkuksi Jamie Oliverin pinaatilla ja ricottajuustolla täytetyt cannellonit. Jamie Oliverin ohjelmia katsoessani minua naurattaa aina Jamien tapa ylistää kaikkea tekemäänsä: kaikki on awesome, excellenet, great tai amazing. Vähintäänkin! Eihän kehumisessa mitään pahaa ole, olen ennemminkin sitä mieltä, että meillä suomalaisilla (pohojanmaalaiset ovat tästä kyllä täysi poikkeus) on tylsä tapa vähätellä itseään ja tekemisiään. Mutta nyt emme vähättele mekään: Jamien ”awesome spinach and ricotta cannelloni” olkoon suomeksi mielettömät, huippuherkulliset, sikahyvät, supersuositut tai vaikka parhaat pinaatti-ricottacannellonit ikinä!

 
Isosiskon kanssa kokkailu oli aika erilaista kuin äidin kanssa kokkailu. Ennakkoluulottomampaa! Ainakin minulle tämä ohje sisälsi monenlaisia vieraampia juttuja. Veikkaan, että jos olisin kokkaillut samoja cannelloneja äidin kanssa, olisimme saattaneet molemmat hieman arkailla vaikkapa käyttämällä vähemmän pinaattia tai anjovista. Jotkut reseptiä kyseenalaistavat kommenttini saivat isosiskolta tiukkaa palautetta: ”Jos haluat kokkailla mun kanssa, tehdään niin kuin mä sanon!” ;D No niinhän me pikkusiskot kiltisti teemme. (Kokkailemme isosiskon kanssa eikä toisin päin…) Siispä isosiskon turvin noudatin rohkeasti Jamien ohjeita ja heitin pannulle jättikasan pinaattia tai tein muuta yhtä pelottavaa. Mikäli itse olet taipuvainen himmailuun uusien reseptien kohdalla, herätä sisäinen isosiskosi: noudattamalla tätä ohjetta lopputuloksena on erinomaiset cannellonit. Ja itse asiassa varmasti vielä erinomaisemmat kuin meillä (mikäli se jotenkin on mahdollista), sillä meiltä unohtui oregano ja muskottipähkinä kokonaan kokkauksen tuoksinassa. Niin, luultavasti se oli mun syy… ;)
 
Vaikka meillä molemmilla siskoksilla on riittänyt nyt viime aikoina kiirettä, isosiskoni oli sitä mieltä, että minulla riittää kiirettä vielä enemmän ja niinpä hän käänsi ohjeen blogiani varten. Enpä osaa kiireen määrää verrata, mutta minulla on ainakin maailman paras isosisko! <3
 

Jamien mielettömät pinaatti-ricotta-cannellonit

pari nokaretta voita
oliiviöljyä
2 valkosipulinkynttä, kuorittuna ja ohueksi viipaloituna
iso kourallinen tuoretta meiramia tai oreganoa pilkottuna
¼ muskottipähkinästä raastettuna
250 g tuoretta (tai pakastettua) pinaattia
kourallinen tuoretta basilikaa, varret pilkottuna, lehdet revittynä
2 x 400 g tölkkiä hyvälaatuisia säilöttyjä luumutomaatteja murskana (meillä Muttin säilykekirsikkatomaatteja)
merisuolaa ja mustapippuria myllystä
hyppysellinen sokeria
400 g ricotta-juustoa
2 kourallista vastaraastettua Parmesan-juustoa
16 cannelloni-putkea
200 g mozzarellaa paloina (meillä Valion mozzarella-raastetta)

Valkokastikkeeseen
500 ml crème fraîchea (meillä 200 g kermaviiliä ja 200 g crème fraîchea)
3 anjovisfileetä oikein hienoksi jauhettuna
2 kourallista vastajauhettua Parmesan-juustoa

Paistaminen: 180 °C, noin 30 minuuttia

Lämmitä uuni 180 asteeseen. Ota uuninkestävä vuoka, johon cannellonit juuri sopivat yhdessä kerroksessa. Paista paistinpannulla voissa ja tilkassa oliiviöljyä toinen valkosipuli, meirami tai oregano ja raastettu muskottipähkinä. Kun valkosipuli on pehmentynyt, lisää niin paljon pinaattia kuin pannulle mahtuu ja kääntele. Kun pinaatti menee kasaan, lisää loput pinaatista, kunnes kaikki on pannulla. Pinaatin neste saa hieman haihtua. Viisi minuuttia on sopiva paistoaika. Siirrä pinaatti kulhoon jäähtymään. (Pinaatti pohditutti minua ensin ryöppäämisen osalta: isosisko selvitti, ettei ryöppäämistä tarvita, jos pinaattia ei käytä usein paljon. Jälkikäteen pohdimme, että tässä kohdassa voisi käyttää aivan hyvin myös suomalaista pakastepinaattia. Se on sekä halvempaa että ekologisempaa. Kuumenna pakastepinaattia tällöin pannulla kunnes se sulaa.)

Tulet yllättymään, kuinka kasaan tämä menee!

Laita pannu takaisin kuumalle levylle, lisää vähän oliiviöljyä ja laita pannulle toinen valkosipuli, basilikan varret pilkottuna ja tomaatit. Täytä toinen tomaattitölkki kylmällä vedellä ja lisää pannulle. Kiehauta tomaattikastike ja sen jälkeen vähennä lämpöä. Lisää hyppysellinen suolaa, mustapippuria ja sokeria ja anna hautua noin 10 minuuttia, kunnes tomaattikastike on sopivan löysää. Ota pannu lämmöltä ja lisää basilikan lehdet.

Hienonna pinaatti ja sekoita joukkoon ricotta ja kourallinen parmesaania. Kaada tomaattikastike uunivuokaan. Täytä cannellonit pinaatti-ricotta-täytteellä. Tämä sujuu helpoiten pursotuspussin avulla. Asettele täytetyt cannelonit tomaattikastikkeen päälle.


Tee valkokastike sekoittamalla crème fraîche, anjovikset ja 2 kourallista parmesaania. Lisää hieman suolaa ja pippuria. Notkista kastike tarvittaessa tilkalla vettä. Kaada valkokastike cannellonien päälle. Lorauta pinnalle hieman oliiviöljyä, ja ripottele päälle loput parmesaanit ja sekä mozzarella. Paista uunissa noin 30 minuuttia, kunnes pinta kuplii ja ruskistuu.


Edinburghista paluun jälkeen isosiskollani on ollut yksi suuri harmi: hänen uutta suosikkijogurttiaan, viikunajogurttia ei myydä Suomessa! Seuraavaksi minulla on siis työn alla kehittää sellainen hänelle. Siihen asti mennään näillä Suomi-marjoilla...

torstai 6. tammikuuta 2011

Ranskalainen suklaakakku

Ranskattaria, elämän(tapa)opetuksia ja parempia uuden vuoden lupauksia


Vuosi vaihtui Raumalla ranskalaisissa tunnelmissa. Meillä on ollut tapana juhlistaa uuden vuoden vaihtumista naapurin ystäväperheemme kanssa herkkujen ja tinan valamisen merkeissä. Koska naapurimme ovat istuneet meillä iltaa jo lukemattomia kertoja, on hauskaa miettiä illan ympärille joskus jokin teema. Tällä kertaa idea lähti äitini leipomasta ranskalaisesta kinkkupiirakasta. Ranskalaiset itse syövät uutena vuotena yleensä mereneläviä, joten teimme ajatuksen innoittamana myös savulohi- ja raputäytteisiä tuulihattuja. Raumalaisesta Ruokapuoti Lumosta pöytään löytyi herkullisia ranskalaistyyppisiä juustoja ja leipää. Jälkiruokana tarjoilimme crème brûléetä. Myöhemmin vuoden vaihduttua nautimme kahvin kanssa vielä ranskalaista suklaakakkua ja macaroneja. Ranskalainen suklaakakku lumosi meidät kaikki heti ensimmäisestä suupalasta. Kovin montaa suupalaa kakkua ei tosin pystykään syömään, niin täyteläistä se on. Kakku on sisältä valuvan suklainen: tässä taitaa siis olla myös se kauan etsimäni täydellinen mutakakku! Ohje löytyi Dansukkerin sivuilta nimellä Vappu Pimiän ranskalainen suklaakakku.

Savulohi- ja raputäytteiset tuulihatut, taustalla kinkkupiirakkaa

Ranskalaista iltaa suunnitellessamme päädyin selailemaan ideoita eri foorumeista, myös kirjasta nimeltä Ranskattaret eivät liho. Ranskalaisten reseptien ohella kirja pureutuu nimensä mukaisesti kysymykseen, miksi ranskattaret, nuo kulinarismin ja muiden elämännautintojen keskellä elävät naiset, eivät kärsi liikakiloista. Se jos mikä tuntuu olevan tällä hetkellä kiinnostavaa – ainakin päätellen naistenlehtien tammikuisesta kestoteemasta. Ranskattaret eivät liho on ainoa ”laihdutusopas”, jonka olen koskaan lukenut, mutta uskallanpa veikata, että se on myös paras olemassa oleva. Ostin kyseisen pokkarin sen sisällöstä mitään tietämättä muutama vuosi sitten lentokentältä – en laihdutusoppaaksi vaan hauskan nimensä perusteella viihdyttäväksi matkalukemiseksi. Nimenomaan sellaista se onkin. Ranskalaislähtöinen kirjailija Mireille Guiliano kertoo koukuttavasti oman tarinansa Amerikassa vietetyn vaihto-oppilasvuoden aikana kertyneistä lisäkiloista, niistä eroon pääsemisestä ja palaamisesta takaisin ranskalaiseen tasapainoon: elämäntapaan, jossa saa syödä mitä haluaa ilman että se näkyy painossa. Kirjallaan Guiliano haluaa levittää sanomaansa kaikille länsimaisille naisille, jotka eivät omaa tasapainoaan ole vielä löytäneet. Ja kuten arvata saattaa, kysyntä neuvoille on suuri. Hauskan kerronnan ja ranskalaisten reseptien vuoksi voin suositella kirjaa kyllä kaikille muillekin kuin tasapainonsa etsijöille!


Yhteiskunnassamme ei ole pulaa herkullisesta ruuasta ja niinpä jokainen hiukankin mielihaluja omaava (lue: terve) aikuinen ihminen joutuu tiedostamaan, millaista ruokafilosofiaa elämässään noudattaa. Mielestäni juuri filosofiassa on painonhallinnan avain, ei joulun jälkeen, ennen bikinikautta, grillikauden jälkeen tai ennen pikkujoulumekkoon ahtautumista tapahtuvissa pikaratkaisuissa ja kuureissa. Ranskattaret eivät liho tarjoaa oman erinomaisen filosofiansa, mutta seuraavaksi ajattelin esitellä omat elämäntapaoppini. En ole keksinyt ruutia uudelleen (vai miten se sanonta meni), mutta seuraavat ajatukset ovat taatusti toimivampia pidemmän päälle kuin yksikään ihmedieetti!

1. Kohtuus kaikessa. Tämän lauseen olen oppinut äidiltäni jo varhaislapsuudessa ja näin vanhemmalla iällä ole todennut, että kaikki ajatukset painonhallinnassa (tai elämänhallinnassa yleensäkin) palaavat näihin kahteen sanaan. Äitini on kertonut, että samaa ajatusta viljeli myös neuvolajärjestelmän kehittäjä Arvo Ylppö. Hän piti tärkeänä esimerkiksi sitä, että ihminen saa herkutella vaikka joka päivä! Siis kohtuuden rajoissa tietenkin. Myös ranskattarien salaisuus perustuu kohtuus kaikessa ajatukseen: mitä vaan voi syödä, myös ranskalaisia suklaakakkuja, kunhan määrä on kohtuullinen. Kohtuus kaikessa on sisäänrakennettu meihin, mutta jostain syystä se on älyttömän helppo unohtaa. Myös laihduttajan on muistettava kohtuus: radikaalit laihdutusruokavaliot, herkkulakot ja kuntokuurit saattavat aiheuttaa hetkellisen painonpudotuksen, mutta johtavat lopulta entistä suurempaan romahdukseen kehon ja mielen väsyessä. Kohtuus on toteutunut, kun sekä mieli että keho voivat hyvin. Pyrkikäämme siihen.

Pullataikinan ahmiminen varhaislapsuudessa on klassinen tapa oppia, mitä kohtuus tarkoittaa

2. Tasapainota. Tämän salaisuuden olen oppinut ranskattarilta. Joka päivä ja joka ruokahetki ei ole samanlainen, toisinaan tulee syötyä raskaammin, toisinaan kevyemmin. Tasapainottelu on ratkaisu heilahduksiin. Kirjailija Guillianon sanoin: ”Kun lisäät nautinnon jonnekin, tee toisaalla vastaava vähennys. -- Jätä cocktail väliin. Ojenna leipäkori eteenpäin.” Tämän ranskattaret kuulemma osaavat luonnostaan, mutta meillä muillakin on onneksi mahdollisuus oppia jekuttamaan itseään. Keskeistä tasapainotuksessakin on taas kohtuus, niin nautinnoissa kuin vähennyksissäkin.

3. Syöminen on tehokkain tapa vaikuttaa painoon. Tämän, jos minkä, olen oppinut lääkärikoulussa. Millään muilla tekijöillä kuin syömisellä on hyvin vähän vaikutusta siihen, lihooko vai laihtuuko ihminen. Kannattaakin siis kertaalleen pohtia millaista ruokaa syö ja kuinka suuria ovat annoskoot. Säännöllinen liikunta lisää tietysti energiankulutusta, mutta jos aikoo polttaa ylimääräisen herkkuhetken sisältämän energian urheilemalla, vaatii se aikamoisen treenin. Tämän kammottavan totuuden voi havaita esimerkiksi kalorikulutusta mittaavalla juoksumatolla. Mutta vielä energiansaannin merkityksestä: ylipainolla on tietenkin taipumusta kertyä enemmän tietyissä elämänvaiheissa, mutta elimistön tuottamat hormonit tai tietyt lääkeaineet eivät itsessään sisällä ylimääräistä energiaa. Ne voivat lisätä ruokahalua, mutta syöminen on tahdonalaista toimintaa ja ylipainon kertymiseen on siis mahdollista itse vaikuttaa. ”En syö mitään ja silti lihon” ei onneksi voi olla totta.

"Omena päivässä pitää lääkärin loitolla. Ja syökää myös särkeä, se kasvattaa järkeä!" asiantuntija neuvoo uusien tutkimustulosten valossa.

4. Ruoka ei syömällä lopu. Tämän lauseen opin jostakin naistenlehdestä. Kumma kyllä niistä voi joskus oppia jotain muutakin kuin vippaskonsteja! Entisaikojen ruokapulat ovat jättäneet meihin länsimaisiin ihmisiin selvästi jälkensä, sillä jokin vietti komentaa meitä syömään jätemyllyn lailla kaiken mitä vastaan tulee. Kauniimmin sanottuna: ruokaa ei tarvitse ottaa lisää vain siksi, että sitä on jäljellä, viimeistä kakunpalaa ei tarvitse syödä pois kuleksimasta tai lasten lautasilta ei tarvitse kerätä tähteitä äidin ja isän lautaselle. Meidän yhteiskunnassamme ruokaa nimittäin ilmestyy jostakin jatkuvasti lisää tuhottavaksi! Niin, kunpa voisimmekin selvitä tästä epäkohdasta jakamalla kaiken ylimääräisen ruuan nälänhädästä kärsiville maille. Ennen kuin painonhallintafilosofiani eksyy aiheesta, palataan asiaan: syö vain sen verran, että olet kylläinen.

5. Valintojen maailma. Nimestään huolimatta tämä kohta ei liity Kummeliin vaan valintoja oppii tekemään vain valitsemalla itse. Lapsena minussa herätti suurta ihmetystä, jos vaikkapa juhlissa karkkia tarjottaessa osa aikuisista kieltäytyi ottamasta herkkupalaa. Nyt aikuisena olen alkanut tehdä omia valintojani tässä yltäkylläisyyden maailmassa. Olen huomannut, etten oikeastaan edes pidä karkista – miksi sitä siis automaattisesti söisin? Suklaa on suurinta herkkuani, mutta senkään antama nautinto ei lisäänny muutaman palan jälkeen. Samoin pienempi kakunpala antaa yhtä suuren ilon kuin suurempikin, mutta kohtuullinen herkuttelu ei vaadi jälkikäteen sen kummempia tasapainottelujekkuja. Sipsejä voisin vetää vaikka kuinka, mutta olen todennut, etten ahmi niitä hyvän maun vaan kummallisen sipsien laukaiseman himon vuoksi. Muutama sipsi siis riittää, jos parempaakin ruokaa on tarjolla. Kuten jo totesin, mieliteot ovat terveitä ja olisi kohtuutonta olla toteuttamatta niitä – niin, kohtuuden rajoissa. On myös tärkeää osata tulkita itseään: jos elimistö huutaa vaikkapa lakritsia, on sitä silloin syötävä. (Äkillisessä lakritsinhimossa on muuten yleensä kysymys alhaisesta verenpaineesta – lakritsi nostaa verenpainetta, joten tarpeet myös perustuvat johonkin.)

Aika paha tämä valintojen maailma! Maistellaan siis kaikilta lautasilta.

6. Elä niin kuin haluat ja ole tyytyväinen lopputulokseen. Veikkaanpa, että useimpien ihmisten ihanteena ei ole elää kurissa ja nuhteessa vaan noudattaa perusterveellisiä, helppoja elämäntapoja. Mikäli niiden tuottama lopputulos ei silmää miellytä, vika on silmässä (valitettavan usein juuri omassa) eikä kropassa. Pari vuotta sitten kävin mallikoulua, jossa opin muutamia hyviä juttuja elämää varten. Paras oppi oli naisellinen ja näyttävä, lantion keikkumaan saava kävelytyyli. Toiseksi paras oppi oli se, että aliravituimmatkin neitokaiset ovat liian paksuja Milanon ihannemittoihin. Aina siis löytyy joku standardi, jonka mukaan olet väärän kokoinen – parasta pitää huolta, ettei moinen standardi ei ole omasi! Pitäköön Milano siis kutistuneen mittanauhansa. Voin kertoa vielä pienen käytännön esimerkin omasta elämästäni. Olen viime aikoina joutunut viikkaamaan kasaan paljon vanhoja lempivaatteitani, koska peffani en enää mahdu niihin. Tapaus ei kuitenkaan kerro juurikaan muusta kuin naisen biologian riemuvoitosta, joten iloitkaamme siitä. En siis ajatellut aloittaa uutta vuottani terveydelle vaarallisella elämäntapamuutoksella vaan ostamalla uusille mitoilleni uusia vaatteita. Aika mukavaa ongelmanratkaisua. Veikkaanpa, että monen muunkin ”ulkonäköpulmat” ratkeaisivat ripauksella tervettä itserakkautta. Eihän se toki aina näin helppoa ole, enkä usko, että myöskään omat ”naisen biologian riemuvoittoni” jäävät tähän. Juuri katsomassani vanhassa Sinkkuelämän jaksossa (se on muuten varmasti opettavaisin tv-ohjelma, mitä koskaan on tehty) Samantha ei suostu muiden naisten tapaan keksimään yhtään vikaa ulkonäöstään: ”I happen to love the way I look!” eli "Satun rakastamaan sitä, miltä näytän!" Tuon ilmauksen sisäistäminen olisi monelle muullekin paras uuden vuoden tavoite!

"Ai näyttää hyvältä? Hei kiitti!"

Hei hei vaan, nyt sitä suklaakakkua! Tärkeintä tämän kakun leipomisessa on tarpeeksi vahva suklaa (tavallinen taloussuklaa on aivan liian mietoa!) ja tarpeeksi lyhyt paistoaika.

Ranskalainen suklaakakku

200 g voita
200 g vahvaa tummaa suklaata (esim. 70 % kaakaota)
2 dl sokeria
4 munaa
3½ dl vehnäjauhoja

Paistaminen: 225 °C, 10–15 minuuttia

Sulata voi ja suklaa mikrossa. Anna jäähtyä hieman. Vatkaa munat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Yhdistä voi-suklaaseos munasokerivaahtoon. Lisää vehnäjauhot kääntelemällä, älä vatkaa. Kaada taikina voideltuun ja korppujauhotettuun pyöreään irtopohjavuokaan. Paista kakkua 10–15 minuuttia 225-asteisessa uunissa. Kakun kuuluu jäädä keskeltä valuvan raa'aksi, joten ota kakku pois heti, kun sen pinta on kypsynyt, mieluummin liian aikaisin kuin liian myöhään. Tarjoile kakku löysän kermavaahdon kera.


P.S. Uusi vuosi, uudet kujeet: Koska blogitekstini sisältävät paljon muutakin tarinaa kuin vain reseptejä, lisäsin uuden vuoden uutuutena varsinaisen otsikon alle pienen tekstiä luonnehtivan alaotsikon.