sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Viinivanhus

Una storia incredibile...


Vaikka ruokablogini onkin ollut hiljainen viime aikoina, ei se tarkoita, etteikö täällä Italiassa tapahtuisi mitään. Päinvastoin – useimmiten ei kuitenkaan omassa keittiössäni. Viime lauantaina tapahtui niin ihmeellinen juttu, että en taas vähään aikaan ole yhtä hämilläni ollut. Kerrotaan se tarina nyt ja avataan blogilleni uusi kategoria: viini.

Minulla on täällä Perugiassa todella ainutlaatuinen ystävä, joka saa täällä blogissa esiintyä lempinimellä Kolumbian setä. Ei sen puoleen, että hän julkisuutta karttaisi. Kun olen kysynyt Kolumbian sedältä lupaa bloggailla hänestäkin, on vastaus ollut: ”Saat kirjoittaa ja laitta minusta kuvia nettiin yhdellä ehdolla: vain jos kirjoitat, että tässä on kolumbialainen ystäväni, joka on rakastunut minuun.” Noh, nyt sekin on sanottu, vaikka pelkkää sedän huoletonta suunsoittoahan tämä on (tiedoksi vaan huolestuneille sukulaisille ja ystäville). Kolumbian setä on täällä Perugiassa samanlainen sapattivuotta viettävä tapaus kuin minäkin ja hän on ehdottomasti yksi ulkomaanvuoteni parhaista ystävistäni. Eikä siis vain siksi, että hän haluaa viedä minua jatkuvasti ravintoloihin vähän ”scoprire”, ottamaan selvää… Kolumbian sedän kanssa olemme todellakin nauttineet aika epätyypillisiä opiskelija-aterioita valkoisten pöytäliinojen ja hopealusikoiden äärellä.

Viikko sitten vietimme jälleen kerran yhtä herkullista iltaa Kolumbian sedän tyttären, veljenpojan ja erään kielikurssiystävämme kesken Ristorante Nànàssa (Corso Cavour 202, Perugia), josta on muodostunut jo todellinen vakipaikkamme. Ravintolan omistaja Salvatore on mitä suurin herrasmies ja vitsiniekka, ja hän saa meidät aina tuntemaan itsemme todellisiksi erityisasiakkaiksi. Nimittäin, vaikka Italiassa ollaankin, harvassa ravintolassa omistaja kuitenkaan halaa ja suukottaa asiakkaitaan tai kysyy: ”Missä te haluaisitte istua, Noora?”  
Lauantai-iltamyöhällä, superlämpimän päivän jälkeen Nànàn ulkoterassilla ateriaa lopetellessamme, tarjoilijamme sattui kysymään meiltä, olemmeko koskaan päässeet vierailemaan ravintolan viinikellarissa. Emme tosiaan olleet, ja hetken kuluttua Salvatore saapui noutamaan meitä. Tarjoilija oli pohjustanut kellarissa vierailuamme kertomalla, että kyseessä on Umbrian toiseksi tärkein viinikokoelma, mutta Salvatore vain pudisteli päätään naurahdellen – vaatimattomuuttaan vai tarjoilijan murjaismalle vitsille, en tiedä. Me kuitenkin laskeuduimme pieneen viinipullojen täyttämään kellarihuoneeseen ihmetyksestä huokaillen. Kyseessä ei tosiaan ollut mikään viinivarasto, vaan Salvatoren huolella valittu aarrekokoelma. Pölyisimmät viinipullot vuosilukuineen veivät heti huomiomme: vanhin pullo, jonka itse näin oli vuodelta 1952. Minun täytyy tunnustaa, etten monista yrityksistä huolimatta pysty juomaan viinejä, koska en vain yksinkertaisesti pidä alkoholin mausta, mutta olen silti todella kiinnostunut viineistä osana kulttuuria. Minulle heräsi heti miljoona kysymystä esittää Salvatorelle.

”Miten ihmeessä näin vanhoja viinejä voi juoda?” ihmettelin. Ymmärrän kyllä ihan hyvin, jos joku avaa viinipullon vuodelta 2006, mutta että vuosikymmeniä vanhoja viinejä… ”Tietyt viinit ovat tehty keräämään paljon ikää ennen avaamista”, selitti Salvatore. ”Nämä viinit ovat laadultaan niin hyviä, että vuosikymmenien ikä on mahdollinen. Mutta tietenkään emme voi varmuudella tietää viinin olevan hyvä ennen kuin pullo on avattu ja viiniä maistettu.”

”Mutta mitä tällaiset viinit oikein maksavat? Mikä tämänkin pullon hinta olisi?” jatkoin jotakin pölyisistä pulloista osoittaen. Salvatore vain nauroi ja totesi, ettei hänen viinipulloillaan ole hintaa. Viinikellari ei ole mikään kauppa. ”Mutta mitä, jos joku asiakas haluaa juoda 50 vuotta vanhaa viiniä? Paljonko maksaisi?” yritti Kolumbian setäkin. ”Ei kukaan asiakas sellaista pyydä täällä.” Salvatore hymähti ja selvästikin ajatteli meidän olevan ihan ulapalla koko hommasta. Mutta totta kai ymmärrän, mitä Salvatore tarkoitti. Tai ainakin luulen ymmärtäväni… Eihän millään asialla ole hintaa, ennen kuin joku on siitä jotakin valmis maksamaan, eikä Savatore ole täyttänyt viinikellariaan ostelemalla sinne kaiken maailman vanhoja viinipulloja vaan keräilemällä jotakin erityistä. Eikä viiniä useimmiten niiden iän vuoksi valita, vaan olennaisempaa on rypäle, alue ja maku eli se, mikä viini on kyseessä ja millaiseen tilanteeseen juuri se viini sopii. Totta kai myös vuodella on oma merkityksensä, mutta oman käsitykseni mukaan olennaista ei ole varsinaisesti ikä vaan kyseisen vuoden viinisadon laatu. Jotakin meille hintoja kyseleville konkretisoidakseen Salvatore kuitenkin veti esiin yhdestä laatikosta pullon, jonka arvo kuulemma oli viisi tuhatta euroa. Ja mitä se sitten oli? Grand Vin de Château Latour 1999 luki etiketissä. Kiinnostuneet löytävät lisätietoa vaikka täältä. Mutta kyseessä tosiaan taisi olla viinikellarin todellinen helmi, joka peiteltiin takaisin silkkikääröihinsä.

Mutta sitten tapahtui jotakin kummallista. Kuten tuppaa tapahtumaan vähän väliä täällä Italiassa… En tiedä löikö Savatore päänsä matalaan kellarin kattoon, vai mikä häneen iski, mutta yhtäkkiä hän pysäytti kaikki sanomalla: ”Annetaanpa teille lahjaksi jokin erityinen pullo.” Seurueemme miehet lähtivät heti pakenemaan kellarin rappusia takaisin ravintolan puolelle. ”Höpö höpö, älä nyt hulluja puhu! Meille riittää pelkkä lasi grappaa!” Kolumbian setä huikkasi ja katosi paikalta. Salvatore kääntyi meidän tyttöjen puoleen, tai tarkemmin sanottuna minun ja neiti Kolumbian puoleen, sillä englantilainen ystävämme livahti myös ulos vähän äkkiä. Jälkikäteen ystäväni kertoi minulle, ettei olisi mitenkään voinut ottaa vastaan näin erityistä lahjaa. Mutta minulle on käynyt hyvin täällä selväksi, kuinka moiset vieraanvaraisuuden ja ystävyyden eleet ovat antajalleen tärkeitä. Olisihan se ollut ihan kauheaa, jos me olisimme kaikki ”kohteliaisuuttamme” paenneet lahjoitusta Salvatoren kokoelmasta.
”Te tytöt valitsette molemmat minkä tahansa pullon täältä itsellenne”, Salvatore sanoi käsiään levitellen. Me kaksi tyttöä, jotka emme koskaan ole juoneet viinilasillistakaan, katselimme silmät ymmyrkäisinä pullomerta. ”Okei, etsitään teille pullot syntymävuodeltanne”, Salvatore ehdotti, mutta muutti mieltään heti kun kuuli vuodet. ”Te olette liian nuoria! Odottakaapas…” Ja niin hän sitten valitsi meille kummallekin pullon jollakin ihan omalla perusteellaan, neiti Kolumbialle Riserva del Principaton Cavit -pullon vuodelta 1971 ja minulle Barone Ricasolin Chianti Classicon vuodelta 1974, jollaisia pari samanmoista jäi vielä Salvatorellekin. Paronin kuvalla varustettua etikettiä tutkaillessani Salvatore kertoi, että Paroni Ricasolin pojanpoika oli käynyt Nànàssa syksyllä ja todennut pulloni nähtyään, että vaarihan se siinä!



Me tytöt olimme pulloistamme aivan ihmeissämme ja kiittelimme Salvatorea loputtomiin. Hän tosin vaikutti vähintään yhtä onnelliselta, ehkä siksi, että pääsi taas vähän suukottamaan poskiamme. ;) Pikkutunneilla kävelimme kaupungin halki viinivanhukset hellästi mutta tiukasti sylissämme, enkä halunnut pyyhkiä edes pölyjä pulloni päältä. Asetin pulloni ensin makuuhuoneeni hyllylle seisomaan, mutta sitten päätin siirtää sen keittiöön, jossa on viileämpää ja pitää pullon vaakatasossa, kuten se viinikellarissakin oli. Vai mitä sille pitäisi tehdä? Jutella pikkuisen? Älkää vain sanoko, että juoda pois. Olin lähes loukkaantunut, kun jotkut ystävistäni suunnittelivat viinini avaamista. Kyllä se varmasti joskus avataankin, mutta ei missä tahansa tilanteessa ja olisi mukavaa, jos itsekin voisin nauttia sisällöstä. Toistaiseksi viininjuonnin opettelu jatkuu vähän arvottomammilla pulloilla. Googlettelin nimittäin vähän omaa viiniäni ja selvisi, että kyseinen viini on todellinen laatuchianti ja oman vuosikertani arvo jollakin sivustolla 114 euroa.

Minulle viinipullolla on toistaiseksi lähinnä aikamoista tunnearvoa, mutta aika näyttää, mitä pullolleni tapahtuu. Toistaiseksi suurin kysymys on kuitenkin, saadaanko pullo ehjänä Suomeen asti. Toivottavasti! Suomessa on kuitenkin eräs insinööri, joka työskentelee kuumeisesti kuljetusdilemman äärellä: viinejä kovasti arvostava isäni. Ainakin hän taitaa olla yksi niistä, joka viiniäni lopulta pääsee maistamaan.

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Jopas oli ystävällinen ja hieno herra tämä Salvatore-ravintoloitsija! Hänen pullonsa ovat niin upean pölyisiä että aivan kadehdin. Olen ällikällä lyöty saamastasi lahjasta, onneksi olkoon! Odotan kovasti että pääsisin sitä joskus maistelemaan. Tuohan pullo ehjänä koti-Suomeen!
Pullapitkon pakastuspussi on hyvä kuljetuspakkaus. Ja kun niitä laittaa noin kahdeksan kappaletta päällekkäin ja tiukkaan solmuun niin johan pitää matkalaukussa.
Hauska elämys sinulla tämäkin,
t. isi.

Anonyymi kirjoitti...

Ciao!

Hieno lahja!
Onpa sinulla sitten monenmoista tavaraa matkalaukussasi, kun pian palaat kotimaahan! Kuljetusongelmiin on toivottavasti keksitty hyvä ratkaisu.

Keräile vielä muutaman viikon ajan Italian ruokaelämyksiä.
Vielä ehdit:
monta herkkua maistaa,
yrttien tuoksua haistaa,
ihailla kaunista maisemaa,
kulttuuritietoa avartaa
ja ystäviä tavata.

Henoa toukokuuta toivottaa äiti.

Anonyymi kirjoitti...

Ciao!
Vau Noora, ihan mielettömän upea lahja hra Salvatorelta. Itse innostuin Wienin vuoden aikana entistä enemmän viineistä, ja harrastus on jatkunut nyt täällä Turussa (nimim. nykyinen Turun Akateemisen Wiiniklubin varapj). Chianti on muuten yksi ehdoton oma suosikkini :) Nautiskele vielä loppuajasta! Lähtö on haikea, mutta kotiinkin on ihan kiva palata. Puhumattakaan siitä, miten ihanaa on palata joskus Perugiaan.

Aurinkoisia terveisiä Turusta!
<3: Anna

Karkkis kirjoitti...

Tuossa ravintolassa meidän täytyy ehdottomasti käydä ja tavata uskomaton Salvatore!

Minäkin luulen, että hänelle oli tärkeä saada antaa lahja!

Minä kyllä tykkään viinistä, mutta kovin suureksi harrastajaksi minua ei voi kutsua. Silti tuollainen viinikokoelma kuulostaa uskomattoman hienolle ja oli varmasti upea päästä katsomaan sellaista! Eikä mitä tahansa opastettua kierrosta, vaan oikein henkilökohtainen esittely.